Lapsivaikutukset on voitava arvioida kirkon avioliittokeskustelussa

Viime kirkolliskokouksessa keskusteltiin pitkään kirkon avioliittokäsityksen ”laajentamiseen” (kyse on pikemminkin muuttamisesta) tähtäävästä aloitteesta. Asiaa on erittäin tärkeää tarkastella myös niiden lasten näkökulmasta, joilta samaa sukupuolta olevien avioliiton toteuttaminen vie mahdollisuuden tuntea ja elää oman biologisen isänsä ja/tai äitinsä kanssa.

Avioliittoa koskevan päätöksen vaikutusta lapsiin oli pohdittu lyhyesti jo itse aloitteessa, jonka mukaan sen toteutuminen ”toisi turvaa ja jatkuvuutta lasten kasvulle.” Asiaa pohtivat kirkolliskokouksen puheenvuoroissaan myös muutamat edustajat tullen erilaisiin johtopäätöksiin.

Aloitteen väitteet positiivisista lapsivaikutuksista eivät huomioi kaikkia vaikutuksia. Ilman biologista isäänsä tai äitiään kasvaneiden lasten suru ja kaipaus on tutkimusten mukaan kiistaton tosiasia. Kirjallisuudessa löytyy myös monia esimerkkejä, joissa nämä lapset itse kertovat tällaisen perherakenteen tehneen heille vääryyttä. Kun isän tai äidin puuttumiselle ei ole luonnollista tai väistämätöntä syytä, surua on erityisen vaikea käsitellä.

Jos kirkko opettaa, että näille lapsille tehty vääryys onkin oikein, lapset menettävät luottamuksen kirkkoon ja mahdollisesti myös Jumalaan. Kirkon ei pitäisi siunata tätä lapsille tehtävää rakenteellista vääryyttä. Kyse ei ole yksittäisen kasvattajan hyvyydestä tai huonoudesta, vaan perherakenteesta, joka välttämättä erottaa lapsen biologisesta isästään ja/tai äidistään.

Kirkolla on siis sekä yleisinhimilliset, järkevät syyt, että teologis-raamatulliset syyt pitää kiinni klassisesta avioliittokäsityksestä.

Arkipäivän kanssakäymisessä yksittäisen kasvattajan leimaaminen olisi väärin, koska perherakenteesta riippumatta jokainen yksilö on arvokas. Perherakenne ei myöskään yksin määrää yksilön tulevaisuutta, koska yksilö pystyy vaikeistakin olosuhteista selviämään pitkälle elämässä. Lisäksi Jumalan armo Kristuksessa auttaa meitä kaikkia elämässämme kokemiemme vääryyksien ja tekemiemme virheiden kanssa.

Tutkimusten kautta voi kuitenkin saada tärkeää tietoa erilaisten perherakenteiden todennäköisestä vaikutuksesta lasten hyvinvointiin ja kehitykseen. Perherakenteet ovat hyvin tärkeitä, koska ne määrittelevät perheen sisäisen dynamiikan. Kasvattaja saa hyville pyrkimyksilleen parasta tukea, jos hän toimii myös lapsen kannalta optimaalisessa perherakenteessa.

Jos haluaa kumota argumentit klassisen miehen ja naisen välisen avioliiton muuttamisen negatiivisista lapsivaikutuksista, pitäisi pystyä osoittamaan, että lapsen biologisilla juurilla ja isän ja äidin (naisen ja miehen) toisiaan täydentävyydellä ei ole merkitystä lapsen identiteetille. Kirkollisen keskustelun kannalta on tässä suhteessa merkityksellistä ymmärtää se, että sukupuolineutraalin ajattelun taustalla vaikuttaa uusgnostilainen ajattelu. Sen mukaan ihmisen biologisilla juurilla ja miehen ja naisen erilaisuudella ei ole merkitystä ihmisen identiteetin kannalta. Gnostilaisuus oli alkukirkkoa haastanut harhaoppi. Siinä on olennaista luomisjärjestyksen kieltäminen tavalla tai toisella. Tässä tapauksessa aineellisten tekijöiden, kuten vanhempien ja lasten suhteen biologisen perustan tai mieheyden ja naiseuden biologisen määräytyneisyyden pitäminen toisarvoisena.

Kirkolla on siis sekä yleisinhimilliset, järkevät syyt, että teologis-raamatulliset syyt pitää kiinni klassisesta avioliittokäsityksestä ja pidättäytyä siunaamasta tai vihkimästä samaa sukupuolta olevia pareja.