Läppäri vaihtuu vaippoihin
Vauva kohdussani on myös kuvastanut suhdetta Jumalaan. Jumalaakaan ei voi nähdä, mutta silti hänen läsnäolonsa voi tuntea.
Uusi sivu on kääntymässä. Läppäri, haastattelut ja kirjoittaminen jäävät taka-alalle, ja tilalle tulevat vaunut, vaipat ja äidiksi opettelu. Onnellisena siirryn vauva-arkeen, vaikka onkin vähän haikeaa jättää pidemmäksi aikaa mielenkiintoinen työ. Arnold Schwarzeneggerin sanoin: I’ll be back. Ennen kuin läppäri sulkeutuu, haluan jakaa jotain siitä, mitä esikoiseni odottaminen on opettanut minulle. Matka on ollut myös hengellisesti avartava.
EI OLE KYSE vain minusta. Yhdeksän kuukauden aikana olen tehnyt monenlaisia uhrauksia. En ole voinut kirmata juoksulenkille, 99 prosenttia vaatekaappini sisällöstä on turhaa, lakupussin on voinut syödä vain silmillään, nukkumaan on pystynyt pelkästään kyljellään, menoja on joutunut karsimaan energian puutteessa ja askeleet ovat muuttuneet hitaiksi kantaessani toisen ihmisen painoa mukanani. Mielen painolasti on tainnut olla vieläkin suurempi: kiukunpuuskat hormonihöyryissä, epävarmuus ja joskus pelkokin tulevasta.
Uhrausten kautta Jumala on kasvattanut. En mieti vain omaa etuani, vaan asetan toisen edun omani edelle. Jumala on näyttänyt jälleen elämässäni, että rakkaus pitää sisällään uhrauksia – ja hän itse uhrasi kaiken rakkauden tähden.
RASKAUS on myös lisännyt ymmärrystä siitä, mitä tarkoittaa kontrollin antaminen Jumalalle. Sisälläni on ollut käynnissä ihmeellinen prosessi. Ei ole ollut kyse vain solujen jakautumista, vaan Jumalan mestariteoksesta. Enkä ole voinut hallita sen valmistumista. Olen googlettanut, mitä eri raskausviikoilla pitäisi tapahtua, mutten ole voinut varmistaa, tapahtuiko niin.
Kun katsoo omaa vajavaisuuttaan silmästä silmään, on vain luotettava Jumalaan. Siihen, että hän pitää huolta pienestä ihmisestä. Psalmin 139 lupaukseen olen nojautunut: ”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen. Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa. Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu.” (Ps. 139:13–16)
LAPSEN ODOTTAMINEN on myös tehnyt valtavan kiitolliseksi. Lapsi on lahja, Jumalan armoa. Ja lapsi on ennen kaikkea Jumalan lapsi, lainassa häneltä vanhempiensa hoidettavana. Kiitollisuutta syventää tieto siitä, miten paljon kipua monet kohtaavat matkalla vanhemmuuteen. Omallakaan tielläni äidiksi en ole välttynyt kivulta. Sen kautta ymmärtää, ettei yksikään lapsi ole itsestäänselvyys.
VAUVA kohdussani on myös kuvastanut suhdetta Jumalaan. Jumalaakaan ei voi nähdä, mutta silti hänen läsnäolonsa voi tuntea. Lapsen ensin kevyet hipaisut ja myöhemmin lujat nyrkkien kopautukset kylkiluihin kertovat, että hän on olemassa. Jumalakin monesti koputtelee, sydämemme ovella. Hän muistuttaa itsestään ja kaipaa meitä yhteyteensä. Täällä minä olen. Sinua varten.
Kirjoittaja on Uuden Tien toimittaja.
