Kun usko aukeni – Iida Hovi, Ilkka Puhakka ja Jaana Pöllänen kertovat, miten he tulivat uskoon

– Nyt tiedän, että ratkaisevan illan radioääni kuului Riku Rinteelle ja kuulemani ohjelma oli Come Home, Iida Hovi kertoo. Sylissä äidin kanssa kilpaa säteilee ­Hulda-tytär. KUVA: MARI TURUNEN

”Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän.” (Ilm. 3:20) Kysyimme kolmelta evankelistalta, millaisessa elämänvaiheessa he kuulivat Jeesuksen koputuksen.

Iida Hovi: Ankara tyttö löysi levon

Yhdeksänlapsisessa lestadiolaisperheessä kasvaneena ja huomionkipeänä huomasin, että kun imuroin ja hoidin pienemmät sisarukset ja olin ystävällinen, minua sanottiin ”ihanaksi tytöksi”. Sain auttavaisen maineen ja sitten olin sitä, jaksoin tai en. Jos en jaksanut, koin, että en ollut mitään.

Olin ankara itselleni, sillä minua kiusattiin rajusti koulussa. Alaluokilla minut heitettiin kivilattialle kahdesti. Rakensin itselleni fyysisen panssarin ja aloin urheilla. Kuudennella luokalla vedin eniten leukoja, mutta sisältä olin paperia.

Vaikka olin pienestä lähtien uskonut Luojaan, en ymmärtänyt, mitä virkaa Jeesuksella on. Ajattelin, että uskovan tehtävänä on välttää syntiä. Olin saanut uskonnollisuudesta jotain valoa elämääni, vaikka se raskasta olikin.

Opiskelin Lahdessa ammattikorkeakoulussa liikunnanohjaajaksi, kun tulin voimieni loppuun. Ilman syytä minut jätti mies, jonka kanssa piti mennä kihloihin ja naimisiin. Talokin oli katsottu valmiiksi. Olin 18-vuotias ja tuntui, että siinä lähti pohja tulevaisuudelta.

Olin rääkännyt kehoni anoreksian partaalle ja koetin muita palvelemalla kelvata Jumalalle.Olin väsynyt olemaan täydellinen, iloinen ja auttavainen. En jaksanut enää suorittaa.

Olin rääkännyt kehoni anoreksian partaalle ja koetin muita palvelemalla kelvata Jumalalle.

Olin väsynyt olemaan täydellinen, iloinen ja auttavainen. En jaksanut enää suorittaa.

Kun jouduin kohtaamaan syntisyyteni, oivalsin, että uskoni ei pelasta minua. Mikä sitten pelastaa? Koska en kelvannut itselleni, päätin, etten kelpaa Jumalalle.

Täynnä epäuskoa huusin opiskelija-asunnossani: ”Jumala, jos olet olemassa ja jos voit auttaa, niin nyt kelpaisi.”

Vaikka en uskonut, että Jumala voisi auttaa, sain mieleeni kirkkaan ajatuksen: avaa radio. En tehnyt mitään, ja kehotus toistui. En taaskaan tehnyt mitään, ja ajatus nousi mieleen kolmannen kerran: avaa radio. Kun pyöritin kanavaselainta edestakaisin, radiosta kuului pelkkää kohinaa. Vain yksi kanava kuului kirkkaasti, ja ensimmäiset kuulemani sanat olivat: ”Jos siellä radion äärellä on joku, joka ei vielä tunne Jeesusta, voit rukoilla häntä Vapahtajaksi ja Pelastajaksi elämääsi…”.

Polvistuin ja rukoilin. Tuntui, kuin ajatuksiini olisi sytytetty valo.

Seuraavana aamuna heräsin läheisen Joutjärven kirkon kellojen soittoon ja ajattelin, että kun nyt uskon Jeesukseen, pitäisiköhän lähteä kirkkoon. Siellä minut otti lämpimästi vastaan Kyllikki Stenborg.

Jeesus on tuonut elämäni eri alueille levon. Liikunta ei ole enää suorite vaan lahja. Juostessa, uimahallilla tai salilla koen ylistäväni Jumalaa. Ihmisarvoni ei perustu ahkeruuteeni, vaan siihen, että olen Jumalan luoma ja Jeesuksen pelastama – nämä ovat lukittuja totuuksia, enkä pysty nostamaan tai laskemaan arvoani. Jeesuksessa on koko pelastus, Jeesus ei ole osasovittaja.

Evankelistapäivillä huomasin, miten anteeksiantamaton olen ollut itseäni kohtaan ja kuinka tärkeää on antaa itselleen anteeksi. Evankelistojen keskellä on ollut turvallista olla, kun Jumala koskettaa, eikä ihan tiedä mitä nyt tapahtuu. Siellä olen myös innostunut omasta elämästäni: ne asiat, joiden ajattelin olevan rajoitteita, voivatkin olla suurimpia vahvuuksiani Jumalan käytössä.

– Veljeni Jorman uskoontulo ja rukoukset sekoittivat pääni pakan, Ilkka Puhakka kertoo. KUVA: ARI KOIVULAHTI

Ilkka Puhakka: Tehtäväksianto kuului pakettiin

Olin juuri täyttänyt 17 vuotta ja olin jäämässä kolmatta kertaa luokalleni oppikoulussa, kun veljeni Jorma tuli uskoon. Hän oli esikuvani, mutta hänen uskonsa tuntui käsittämättömältä ja aloin vastustaa sitä. Kuljin omaa tietäni ja tutustuin pinnallisesti spiritismiin.

Jorma rukoili puolestani, mikä sekoitti pääni pakan. Alkoi prosessi, joka kiehui sisälläni. Se laukesi pääsiäisen aikaan, kun kiirastorstaina näin tv-ohjelman raajarikoista taiteilijoista. En voinut käsittää, miten niin rujoista ihmisistä saattoivat syntyä jotain niin kaunista, täydellistä. Mieleeni nousi kirkas ajatus: ”Mene Ilkka kirkkoon”, ja minä menin. Kun astuin sisään, kiirastorstain messussa oli ehtoollisen aika. Kävelin suoraan ehtoollispöytään, olin messun loppuun ja lähdin pois.

Jotta tällaisia tarinoita kuultaisiin jatkossakin, varaa jo kalenteriin:

Evankelistojen yhteyspäivät 20.–22.8. Seinäjoella. 25-vuotisjuhlavuoden ohjelma julkaistaan kevään aikana:

evankelistapaivat.fi

Lankalauantaina olin illalla ulkona ja kotiutuessani yömyöhään näin Jorma-veljen rukoilemassa keittiössä. Hän kysyi, rukoilisinko hänen kanssaan. Minun piti sanoa ei, mutta huomasin sanovani kyllä. Istahdin hölmistyneenä pöydän ääreen. Kun Jorma kysyi, haluaisinko tulla uskoon, minun piti sanoa ei, mutta sanoinkin kyllä.

Seuraavana aamuna huomasin, että olin nukkunut pimeässä huoneessa, vaikka aikaisemmin pelkäsin pimeää. Sängyssä loikoillessani minulla oli rauhallinen, miellyttävä olo. Se oli uusi kokemus. Pelkäsin nousta sängystä, sillä en halunnut menettää hyvää oloa, mutta ei se kadonnut. Rauha säilyi.

Kun Jorma kysyi, haluaisinko tulla uskoon, minun piti sanoa ei, mutta sanoinkin kyllä.

Jorman neuvosta aloin lukea Johanneksen evankeliumia, vaikka en ymmärtänyt sitä. Kun tulin kohtaan, jossa Jeesus sanoo ”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani – sen minä annan teille”, sain kontaktin Raamattuun, sillä ymmärsin, mitä se tarkoittaa. Tuon pääsiäisen aikana ymmärsin, että tämä kohtaaminen tulee määrittämään koko loppuelämäni.

Minulle usko ja tehtäväksianto kuuluvat samaan pakettiin. Ymmärsin, että minusta tulee evankelista, vaikka se tehtävä ei ollut kirkon piirissä tunnettu ammatti. Selvä tietoisuus kutsumuksestani evankelistana on määritellyt kaikkea: suuntautumistani, opintojani, ajatuksiani ja teologisia painotuksiani. Olen suojellut evankelistan ja opettajan kutsumustani, joka on pappeutta rajatumpi.

Jeesus on minun juttuni. Haluan puhua hänestä niin, että ne, jotka eivät vielä häntä tunne, oppisivat tuntemaan. Ja ne, jotka tuntevat hänet, oppisivat ymmärtämään häntä paremmin. Tämä on edelleen intohimoni.

Jaana Pöllänen: Pelastusvarmuus kolahti ruskeaa kastiketta hämmentäessä

– Rukoilin syntisen rukouksen monta kertaa. Kun se ei ­tuntunut miltään, ihmettelin, teinkö jotain väärin, muusikko-evankelista Jaana Pöllänen sanoo. KUVA: JARI HAKOLA

25-vuotiaana minut valittiin Tangomarkkinoilla perintöprinsessaksi ja kaksi vuotta myöhemmin koetin uudestaan. Silloin en päässyt edes finaaliin. Olin kuin mannaryyni kyykyssä ja elämä oli tummanharmaata. Minä, värikäs ja valoisa ihminen.

Minun rakkauden tuubini oli puristettu tyhjiin ja omat voimani oli kulutettu loppuun. Ymmärsin, etten selviä ilman Jumalaa. Kaipaus Jumalan puoleen oli elämässäni koko ajan taustalla. Tuossa hetkessä tuntui kuin minua olisi otettu olkapäistä kiinni ja sanottu: Sinä selviät tästä.

Olin elämässäni monitasoisessa kriisissä, kun parisuhdekin päättyi ja tunsin riittämättömyyttä, kaikesta suorittamisestani ja suunnitelmistani huolimatta.

Elämäni rauhoittui, kun kohtasin Villen ja tunsin olevani hyväksytty. Kaivoin esiin Ulla Aurio-Roihun kaksi vuotta aikaisemmin antaman kirjan, Kalevi Lehtisen Löytöretkellä. Minun on vaikea keskittyä lukemaan, ja se oli ensimmäinen lukemani kirja, ja se oli jo Jumalan ihme! Kirjan kautta ymmärsin, kuka Jeesus on, ja rukoilin kirjan takaosassa olevan Syntisen rukouksen monta kertaa viikkojen aikana. Kun se ei tuntunut millekään, ihmettelin, eikö kukaan kuule vai teenkö jotain väärin.

Elämä oli onnellista, ei ollut mitään hätää. Kun arkisesti kerran hämmentelin ruskeaa kastiketta, sain salatulla tavalla ymmärryksen: olen pelastettu ja Jeesus on kuollut syntieni puolesta. Tämä uusi ajatus täytti mieleni ja oivalsin, että tämä on sitä, mistä Kalevi kirjoitti. Näin kaiken uusin silmin ja pikkuhiljaa asiat alkoivat avautua. Oli vuosi 2003. Jeesusta olenkin sitten tarvinnut ihan rytinällä.

Jo lapsena olin oppinut rukoilemaan, kun oli hätä. Olen esirukousten lapsi, ja mummo opetti aikoinaan virret, kirkot ja karjalaisena perintönä kinkereillä ja seuroissa käynnin. Jeesuksen ja Pyhän Hengen merkityksen ymmärsin ensimmäisen kerran vasta luettuani Kalevin kirjan.

Matti Kari kutsui minut ja Villen Evankelistapäiville ensimmäisen kerran vuonna 2012. Hänellä oli kyky rohkaista ja tuoda yhteen ihmisiä, joilla on sama kutsu, mutta joita ei vielä tunneta. Evankelistapäivillä on syntynyt upeita yhteyksiä hengellisesti aikuisiin ihmisiin.

Piditkö lukemastasi? Saat lisää mielenkiintoisia artikkeleita tilaamalla Uuden Tien tästä.

Alla olevalla videolla Iida Hovi kertoo, miten Uusi Tie -lehti on vaikuttanut hänen perheessään: