Kun keskustelet uskosta, älä unohda kysyä
Miten voisimme keskustella paremmin hengellisistä aiheista, oli sitten kyse kristittyjen keskinäisistä tai kristittyjen ja ei-kristittyjen välisistä keskusteluista?
Sosiaalinen media on avannut yhä useammalle mahdollisuuden käydä julkisesti hengellisiä keskusteluja. Se ei ole enää kirkonmiesten yksinoikeus. Toisaalta, kun ihmistä ei tarvitse kohdata kasvoista kasvoihin, sanottava helposti kärjistyy. Näin käy varsinkin silloin, kun huudellaan nimimerkin takaa.
Nettikeskusteluissa mennään helposti juupas–eipäs-tasolle, jolloin keskustelu ei etene. Kumpikin osapuoli on kiinnostunut vain omista ajatuksistaan. Toisaalta väittelystä voi tulla ”hyvää päivää – kirvesvartta” -tyyppinen, jolloin molemmat puhuvat toistensa ohi. He luulevat toisen tarkoittavan jotain, mitä hän ei tarkoittanut. Samat puutteet vaivaavat helposti myös keskusteluja kasvotusten, jos sellaisiin rohjetaan käydä.
MITEN SITTEN voisimme keskustella paremmin hengellisistä aiheista, oli sitten kyse kristittyjen keskinäisistä tai kristittyjen ja ei-kristittyjen välisistä keskusteluista? Yksi väline voisi olla kysyvän asenteen löytäminen.
Mitä teemme, jos joku henkilökohtaisessa keskustelussa sanoo jotain, josta olemme eri mieltä? Aina ei ole viisasta suoraan vastustaa toista osapuolta, vaan voimme haastaa häntä kysymällä: ”Mitä tarkoitat tuolla?” ”Millä perustelet väitteesi?” tai ”Mitä siitä seuraa?”
Kysymisellä on monia hyötyjä. Ensinnäkin osoitamme olevamme kiinnostuneita toisesta osapuolesta. Kun joku kysyy meiltä kysymyksen, meidän sisällämme liikahtaa: hän on kiinnostunut siitä, miten ajattelen. Toiseksi, pakotamme sekä hänet että itsemme ajattelemaan. Kolmanneksi, voitamme aikaa, ja ehdimme miettiä, mihin seuraavaksi etenemme. Neljänneksi, kysymisessä on vaikea epäonnistua.
KRISTINUSKO on tänä päivänä usein syytetyn penkillä. Todistamisen taakka tuntuu olevan uskovilla. Heidän pitäisi pystyä vastaamaan monenlaisiin kriittisiin väitteisiin: ”Tiede on tehnyt uskon tarpeettomaksi.” ”Ei ole olemassa ehdotonta totuutta.” ”Uskonnot ovat eri teitä saman Jumalan luokse.” ”Jeesus oli naimisissa Maria Magdaleenan kanssa.” ”Jeesuksesta tehtiin Jumala Nikean kirkolliskokouksessa vuonna 325.”
Kuitenkin on niin, että todistamisen taakka on väitteen esittäjän puolella. Sen, joka väittää jotain, pitäisi pystyä perustelemaan väitteensä. Sen sijaan, että provosoidumme kohdatessamme kriittisiä väitteitä, voimme kysyä kysymyksiä. Kristityn ei tarvitse pelätä keskustelua, eikä totuutta. Jumala on totuus.
KUN JOKU VÄITTÄÄ, että ”kaikki uskonnot ovat yhtä totta”, voimme kysyä selventäviä kysymyksiä: ”Tarkoitatko todella, että kaikki uskonnot? Myös sellainen uskonto, joka väittää olevansa ainut tie Jumalan luokse?”
Kun joku väittää, että ”ei ole olemassa ehdotonta totuutta”, voimme kysyä: ”onko tuo väitteesi mielestäsi ehdottomasti totta?” Siltä, joka väittää Jeesuksen olleen naimisissa, voi kysyä, millä hän perustelee väitteensä. Tuollaista on helppo väittää, mutta sille on huomattavasti vaikeampi löytää historiallisia todisteita.
KYSYVÄ lähestymistapakaan ei yksin auta, jos asenteemme on kylmä ja kova. Pietari kehottaa kristittyjä käymään keskustelua ”sävyisästi ja kunnioittavasti”. (1. Piet. 3:15) Tarkoituksemme ei ole voittaa väittelyä, vaan voittaa ihminen.
