Kulttuurishokki: kirkkoihin ei mahtunut sisään

Olen toipumassa kulttuurishokista. Olin Ukrainassa Lvivin kaupungissa kristillisen psykologian symposiumisssa. Konferenssi oli innostava kokoontuminen, jossa uskovat psykologit ja terapeutit jakoivat kokemuksiaan ja tutkittua tietoa hengellisen ulottuvuuden mahdollisuuksista psykologian kentässä. Kulttuurishokkini ei liittynyt tapahtumaan vaan Lvivin kirkkoihin. Sunnuntaiaamuna aloitin kirkkokierrokseni kahdeksan jälkeen. Kun en ymmärtänyt kielestä muuta kuin amen, halleluja ja Gospada (Jumala), viivähdin hetken yhdessä...

Olen toipumassa kulttuurishokista. Olin Ukrainassa Lvivin kaupungissa kristillisen psykologian symposiumisssa. Konferenssi oli innostava kokoontuminen, jossa uskovat psykologit ja terapeutit jakoivat kokemuksiaan ja tutkittua tietoa hengellisen ulottuvuuden mahdollisuuksista psykologian kentässä. Kulttuurishokkini ei liittynyt tapahtumaan vaan Lvivin kirkkoihin.

Sunnuntaiaamuna aloitin kirkkokierrokseni kahdeksan jälkeen. Kun en ymmärtänyt kielestä muuta kuin amen, halleluja ja Gospada (Jumala), viivähdin hetken yhdessä kirkossa ja jatkoin toiseen. Puoleen päivään mennessä olin käynyt viidessätoista kirkossa.

Kirkot olivat täynnä väkeä. Jotkut olivat jopa niin täynnä, että en mahtunut työntymään sisälle. Kovaääniset kaiuttivat liturgian ulos. Kirkkojen puistoissa, penkeillä ja aidoilla istuskeli ja seisoskeli ihmisiä ja kirkkoväki koostui kaiken ikäisistä miehistä, naisista ja lapsista. Yhdyshenkilöni ukrainalainen Olena oli sanonut sähköpostissaan, että kaupungin keskustassa on paljon kirkkoja, jotka ovat sunnuntaisin täynnä moneen kertaan. En kuitenkaan voinut kuvitella, että hän tarkoitti kirjaimellisesti, mitä sanoi.

Maanantaiaamuna kävin kuudessa kirkossa. Jälleen kirkot olivat harvakseltaan täynnä. Siellä missä ei ollut jumalanpalvelusta, parveili kymmeniä ihmisiä rukoilemassa. Jokaisessa kirkossa pidettiin useampia messuja joka päivä. Kun ihmettelin kirkossakävijöiden määrää eräälle paikalliselle, minulle kerrottiin, että edes Neuvostovallan aikana kirkot eivät olleet tyhjiä. ”Ei tälle kansalle voi mitään, nämä käyvät kirkossa”, olivat viranomaiset päivitelleet.

Olena oli asunut perheineen jonkun aikaa Saksassa. Hän oli ihmetellyt, mikseivät ihmiset käy siellä kirkossa. ”Olen tottunut, että perheeni kanssa menen joka sunnuntai klo 11 kirkkoon” hän totesi.

Minusta alkoi näyttää, että meidän syymme olla menemättä kirkkoon taitavat olla tekosyitä. Yhden mielestä penkit ovat epämukavia, toinen ei pidä papista, kolmas kokee tavallisen messun hengettömänä, joku kaipaa erilaista musiikkia, joku taas toivoo rennompaa ilmapiiriä.

Jeesus meni tapansa mukaan synagogaan. Kun varjelemme tapaa, tapa varjelee meitä. Silloin ei tarvitse erikseen harkita lähteäkö vai jäädäkö sohvalle. Toki seurakunnan kokoontuminen voi olla muukin kuin jumalanpalvelus. Pääasia on se, että Jumala palvelee meitä ja me saamme kokea pyhien yhteyttä.

Ettei kuva suomalaisesta kirkonkäynnistä jäisi yksipuoliseksi, on kerrottava, että kyllä täältäkin löytyy täysiä kirkkosaleja, perheitten täyttämiä messuja ja niitä, jotka tapansa mukaan lähtevät Herran päivänä Sanan ääreen.

 

Kirjoittaja on Vaasan seurakuntayhtymän perheneuvoja ja kirjailija