Kolmen lapsen äiti Hanna Tervanen kiittää äitiään, että sai syntyä

Hanna Tervanen nauttii yksinäisistä hetkistä. – Välillä on raastavaa, kun viisihenkinen perhe ja koira säheltää ja on paljon mölyä. KUVA: TARJA JAKOBSÉN

 

”Missä sun isä on?” Hanna Tervanen muistaa häpeän. – Vielä 80-luvulla oli tavatonta, ettei ollut isää. Minua kutsuttiin au-lapseksi.

Kokkolalaisen Hanna Tervasen, 40, elämä alkoi dramaattisesti. Raskauden yllättämä äiti oli varannut ajan aborttiin. Edellisenä iltana työkaveri pyysi häntä saunomaan ja yökylään. Illalla hän lähti tämän mukana rukouspiiriin. Siellä hän vakuuttui Jumalan olemassaolosta ja antoi elämänsä Jeesukselle.

Äiti sai valtavan rauhan, että Jumala pitää huolen hänestä ja lapsesta, ja perui ajan aborttiin. Hanna sai varttua turvallisesti Kokkolan ”mersuherätyksen” keskellä.

– Olimme äidin kanssa illat raamattu- tai rukouspiireissä. Minua oli kasvattamassa kokonainen seurakuntayhteisö, jossa oli paljon varaäitejä ja -isiä. Monet olivat aidosti kiinnostuneista meidän elämästämme ja tarjosivat apuaan, Hanna kertoo.

– Lauloimme ylistyskuorossa ja kiersimme sen kanssa lähes kaikki Suomen vankilat. Sain myös loistaa, kun viisivuotiaasta alkaen lauloin sooloja.

Kuusivuotiaana Hanna teki uskonratkaisun.

– Olimme kuoron keikalla Ruotsissa ja lauloimme ”Niin alhaalla ei kukaan kulje, ettei siellä Jeesus ois”. Olin näpistänyt jotain hoitopaikasta ja koin olevani yhtä lailla Jumalan armoa vailla kuin ne vangit, joita kävimme katsomassa.

Pienperheen elanto oli tiukassa.

– Äiti sai ihmeellisesti kaikki vauvanhoitoon liittyvät tavarat. Eräänä jouluna joku toi ovelle kaksi kassillista ruokaa. Saimme monia konkreettisia rukousvastauksia.

Mummolasta tuli turvapaikka

Kaksivuotiaana Hanna haettiin muutamaksi viikoksi isänsä lapsuuskotiin. Hän pääsi konkreettisesti juurilleen ja oppi tunnistamaan sukunäön.

– Sedän vaimo ihmetteli, miksi työnsin pikkuisia jalkojani hänen syliinsä ja sanoin: ”Rapsuta, rapsuta!” Se oli äidin ja minun iltarutiini.

Hanna pääsi joka vuosi kesälapseksi isän puolen mummolaan. Maalaistalo eläimineen oli ihmeitä täynnä. Työstäessään aikuisena elämäänsä ammattiauttajan kanssa Hanna jopa valitsi mummolan mielikuvaharjoituksissa ”turvapaikakseen”.

Hannalle

Nyt on niin itsestään selvää, että sait syntyä. Silti asiaa on vaikea muistella. Olin niin voimaton ja yksin raskauteni kanssa. Kun päätin, että saat syntyä, annoin sinut Jumalan käsiin. Olen ihmetellen katsonut, kuinka Jumala on pitänyt sinusta huolen, ja siitä olen kiitollinen. Meidän tarinamme todistaa, että Jumala auttaa, kun pyydämme apua.

Äiti

Isänsä Hanna tapasi ensi kertaa teini-ikäisenä vaarin hautajaisissa. Kädenpuristus oli lämmin, mutta isä ei sanonut mitään.

– Ei voi olla jännittävämpää tilannetta: Minun piti laulaa – itkemättä – rakkaan vaarini arkun vieressä. Etupenkissä istui isä vierellään vaimonsa, johon olin mielessäni purkanut vihaani, vaikken edes tuntenut häntä. Hänhän oli vienyt minulta isän!

Isättömyyden suru oli noussut pintaan jo silloin, kun tarhassa askarreltiin isänpäiväkortteja. Kenelle sen antaisi, kun vaarikin asui niin kaukana?

– Kymmenvuotiaana minulla oli kaipuu, että saisin mennä isän kainaloon ja hän lukisi minulle kirjaa. Vaikka itken, kun kerron siitä, se kipu on poistunut. Olen hyväksynyt sen, ettei välillemme muodostu suhdetta, enkä ole yrittänyt pitää yhteyttä.

Äiti saa mokata – ja anteeksi

Hanna Tervanen on myyntiedustaja. Hän on tradenomi, visualisti ja ammatillinen opettaja ja suorittanut myös musiikkiterapian ja terveystiedon perusopinnot.

– Olen opintoja tehdessäni ollut melkein aina raskaana tai pienen lapsen äiti. Äitiys on kai antanut energiaa? sanoo Emmin, 15, Leevin, 11, ja Nellan, 6, äiti.

Ensimmäisen lapsen syntymä sysäsi Hannassa liikkeelle kipeitä prosesseja.

– Viaton lapsi syntyy maailmaan, ja maailma on niin paha! Pahuus iski päin näköä.

Muutkin kysymykset velkoivat vastauksia.

– Kannoin syyllisyyttä siitä, että rikoin syntymälläni perheen. Kunnes tajusin, etten minä voi olla syyllinen siihen, että olen syntynyt.

– Olinko syyllinen siihen, että äiti oli yksin? En. Elämässä oli paljon muuta hyvää, parisuhde ei ollut hänelle ajankohtainen. Kiitän äitiä, ettei hän ottanut isäehdokasta vaan sain kasvaa rauhassa.

Äiti avioitui uudelleen vasta vuonna 2000 – samana vuonna kuin Hanna. Avioliitto on ollut Hannalle kasvun paikka.

– Parisuhteessa eläminen on ollut äärimmäistä opettelua, koska minulla ei ollut siitä mallia. Jumala tiesi mitä teki, kun toi Petterin eteeni.

Appivanhemmat ovat olleet yksi harvoja esikuvia sitoutuneesta parisuhteesta.

– Olen valtavan kiitollinen, että sain perheen. Minulla ei ollut kokemusta monilapsisesta ydinperheestä eikä lasten keskinäisistä riidoista. Äitinä mokatessani olen vasta ymmärtänyt, mihin tarvitsen Jeesusta. Yhä enemmän minusta tulee armon kerjäläinen.

Piditkö lukemastasi? Saat lisää mielenkiintoisia juttuja, kun tilaat Uuden Tien klikkaamalla alla olevaa kuvaa. Jaa artikkeli myös sosiaalisessa mediassa!