Kirkon kriisi on myös mahdollisuus

Usein niinä aikoina, kun kristillinen usko on ollut vakavasti haastettuna, kirkko on ryhtynyt oman tunnustuksensa selkiyttämiseen. Alkukirkossa Jumalan kolmiyhteys uhkasi vääristyä, milloin mihinkin suuntaan, ja kirkon sisältä nousevat erilaiset harhaopit uhkasivat sumentaa käsityksen Kristuksen täydestä ihmisyydestä ja jumaluudesta. Silloin syntyivät Nikean ja Athanasiuksen uskontunnustukset, joissa kiteytettiin hienosti se, mitä Raamattu opettaa kolmiyhteisestä Jumalasta ja Kristuksen persoonasta.

Uskonpuhdistuksen aikaan käsitys Jumalan armosta ja syntisen vanhurskauttamisesta oli laajasti vääristynyt kirkon opetuksessa. Silloin laadittiin lukuisat protestanttiset tunnustukset. Niiden joukossa ovat luterilaiset tunnustuskirjat, jotka ovat edelleenkin esimerkiksi Suomen luterilaisen kirkon oppiperusta. Natsi-Saksassa kristillinen usko oli joutunut kansallissosialismin ideologiseksi vangiksi, hirvittävin seurauksin. Vastauksena syntyi tunnustuskirkko, jossa usko ja valtion ideologia osattiin erottaa toisistaan.

Kaikissa näissä tilanteissa uskosta kiisteltiin rajusti ja pitkään. Kristittyjen keskuudessa oltiin ratkaisevasti eri mieltä keskenään siitä, mitä kristillinen oppi ihmisestä, Jumalasta, Kristuksesta ja pelastuksesta oikein on, ja miten kristillistä uskoa tulisi soveltaa elämään.

Tällaista kiistaa käydään Raamatun sisälläkin. Mooses joutui jatkuvasti kohtaamaan Israelin kansan kapinan Jumalan ilmoittamaa tahtoa kohtaan. Jeremia ja muut profeetat taistelivat ankarasti, usein lukumäärällisesti täysin ylivoimaista väärien profeettojen joukkoa vastaan. Sekä Jeesus että apostolit varoittivat monta kertaa eksyttäjistä ja harhaopeista. Apostolit taistelevat lähes kaikissa kirjeissään niitä vastaan. Kaikkien näiden taistelujen, kiistojen ja jakaantumisten läpi Jumala armollisesti varjeli, apostolien ajoista meidän päiviimme saakka, sen uskon, jota kutsumme klassiseksi kristilliseksi uskoksi ja joka on saanut ilmauksensa kristikunnan yhteisissä uskontunnustuksissa. Myös eettisesti kristillinen opetus on keskeisiltä osiltaan säilynyt hämmästyttävän ehyenä, apostolisilta ajoilta omaan aikaamme saakka.

Voi olla, että moni tämän päivän kristityistä ei haluaisi keskustella, kiistellä, vetää rajoja ja torjua harhaisia opetuksia Raamatun sanalla. Haluaisimme vain pitää lämminhenkisiä kokouksia, kertoa Jumalan rakkaudesta kaikkia ihmisiä kohtaan ja säilyttää yhteyden kaikkien kanssa mihin hintaan tahansa. Ehkä Jeesuksen veli Juudas tunsi samoin, kun hän kirjoittaa lyhyessä Uuden testamentin lopusta löytyvässä kirjeessään: ”Kun minulla on ollut harras halu kirjoittaa teille yhteisestä pelastuksestamme, tuli minulle pakko kirjoittaa ja kehottaa teitä kilvoittelemaan sen uskon puolesta, joka kerta kaikkiaan on pyhille annettu.”

Olemme edelleen matkalla oleva, taisteleva seurakunta. Emme vielä perille päässyt, riemuitseva seurakunta. Siksi Juudaksen mainitseman kilvoittelun täytyy jatkua. Uskoon täytyy paneutua entistä syvällisemmin ja sitä tulee puolustaa entistä selkeämmin, jotta se säilyisi myös tuleville sukupolville.