Kirkon kasvu on maratonjuoksu, joka voitetaan huomaamatta

Miltä tuntuisi, jos tunnustavien kristittyjen määrä Suomessa kasvaisi seuraavan kymmenen vuoden aikana 40 prosenttia? Sadan hengen jumalanpalvelusyhteisöä kohden se tarkoittaisi 40 henkeä lisää. Yhden vuoden aikana jäseniä tulisi nettona lisää neljä.

NELJÄ VUODESSA ei kuulosta vielä kovin paljolta, eihän? Kuvittele kuitenkin edelleen, että sama vauhti jatkuisi seuraavat viisikymmentä vuotta. Jäseniä olisi tuolloin 538. Viidessä vuosikymmenessä tavallisen kokoinen jumalanpalvelusyhteisö olisi toisin sanoen yli viisinkertaistanut jäsenmääränsä (ja ehkä alkanut istuttaa toista ja kolmatta yhteisöä lähiseudulle). Tämä alkaa kuulostaa jo aika merkittävältä kasvulta, ilman että kukaan huomaisi laskea tätä miksikään suureksi herätykseksi. Se olisi luultavasti enemmän kuin yhdenkään herätysliikkeen kasvuvauhti muutaman viime vuosikymmenen aikana

HAAVEILLAAN VIELÄ ja kurotetaan 150 vuoden päähän. Tuolloin jäseniä olisi samalla vauhdilla jo yli sadan tuhannen. Järkyttävän suuri määrä. Mutta tämähän on jo aika paksua, vai mitä? Sellaista ei vain voi käydä. Siinä ajassa teologiset kiistat ovat repineet ihmisiä eripuraisiin ryhmiin. Kasvu tyssää, kun herätys jähmettyy liikkeeksi ja liike kirkoksi, kuten tunnettu latteus kuuluu. Kukaties vainokin jo verottaa väkeä. Ei jatkoon, murahtaa pessimisti olkapäälläni.

Ja kuitenkin juuri näin alkukirkko kasvoi ensimmäiset kolmesataa vuotta Rooman valtakunnassa. Uskonnonsosiologi Rodney Stark on kuvannut prosessia kirjassaan Triumph of Christianity. 310-luvulla kristittyjä oli kenties jo 15–20 prosenttia väestöstä, ja useissa kaupungeissa enemmänkin. Kasvuvauhti oli juuri tuo 40 prosenttia kymmenessä vuodessa.

STARKIN MUKAAN OSA kasvusta selittyy kääntymyksillä, osa syntyvyydellä. Kristityt saivat suhteellisesti enemmän lapsia pakanoiden aborttien ja lasten hylkäämisten vuoksi. Keskeinen kääntymyksiä lisäävä piirre taas oli, että kirkolla oli avoin kontaktipinta muuhun yhteiskuntaan, ennen kaikkea ystäviin ja sukulaisiin. Näistä ryhmistä tulivat tyypillisesti kristityiksi kääntyneet henkilöt. Yksikään piispa, kirkolliskokous tai edes Gallian Kansanlähetyksen strategiatyöryhmä ei olisi kyennyt suunnittelemaan ilmiötä etukäteen. Riittävän yhtenäinen Jumalan sanalle uskollinen teologia piti kuvion kasassa vuosisadat.

VOIKO SAMAA TAPAHTUA konservatiivisten kristittyjen osalta Suomessa? En näe sille mitään ylivoimaista estettä. Esimerkkejä vastaavasta on antiikin lisäksi vaikkapa nykyajan Ranskassa. Mutta kehityskulku edellyttää sitä, että erityisesti kristityt nuoret onnistutaan kouluttamaan ja kasvattamaan niin, että he pysyvät jumalanpalvelusyhteisöjen yhteydessä ja että he omaksuvat lähetyskäskyn mukaisen asenteen elämässään.

TÄMÄN TOTEUTUMINEN luultavasti vaatii meiltä uudenlaisia toimia. Mutta se on toisenlaisen kirjoituksen aihe.

Kirjoittaja on Veritas forum -koordinaattori ja Tampereen Opkon työntekijä. Hän käsittelee kolumnin aihetta laajemmin Suomen teologisen instituutin seuraavassa Iustitia-kirjassa.