Jumala, kerro Paulille terveisiä

Anne Lepikko menetti miehensä äkillisesti vuonna 2008. Sen jälkeen hän on joutunut etsimään itsensä uudelleen.

Sinä tiistaina kaikki muuttui. Anne Lepikko vietti parhaillaan sairauslomaa, sillä uupumuksen vuoksi työnteko ei sujunut. Puoliso Pauli aloitteli kotipihassa heidän rintamiestalonsa maalaamista ja kasasi ikkunan alla telineitä.

Puhelin soi. Ystävä pyysi Annea ulos kävelylle, ja hän otti kutsun vastaan. Liikkuminenhan tunnetusti auttoi uupumukseen.

Palattuaan lenkiltä Anne alkoi valmistaa ruokaa. Kun se oli kypsää, hän meni ulos huutelemaan Paulia syömään.

Mies ei vastannut. Häntä ei näkynyt missään. Auto oli kuitenkin paikallaan tallissa.

Pauli löytyi lopulta maalaustelineen vierestä. Hän makasi maassa.

– Näin heti, että hän oli kuollut, Anne kertoo.

Kaksi kertaa lisäaikaa

Kuoleman läheisyys tunkeutui Anne Lepikon elämään jo puolitoista vuotta aikaisemmin. Se myös vei hänen voimansa.

Syksyllä 2006 Pauli alkoi pudota Annen vauhdista kävelyillä. Olokin oli väsynyt. Työterveydessä tehtiin testejä, mutta vastaukset eivät ehtineet tulla, ennen kuin sydän petti. Pauli sai kammiovärinän kesken työpäivän. Mies kiidätettiin ajoissa sairaalaan.

Aluksi tilanne näytti kuitenkin huolestuttavalta. Paulin katse ei kohdistunut, ja kädet tekivät refleksi-liikkeitä. Anne ei saanut mieheensä yhteyttä – mutta myöhemmin kävi ilmi, että hän oli ymmärtänyt kaiken.

– Vaikka näyttäisi siltä, että ihminen on aivokuollut, hän ei välttämättä ole, Anne toteaa.

Paulilla todettiin synnynnäinen sydänvika, ja hän sai tahdistimen. Työkyvyttömyyseläkkeelle mies pääsi vuoden 2008 alussa.

Rauha järkkyi kuitenkin pian uudestaan. Helmikuussa Pauli lähti veljensä ja ystävänsä kanssa yöpilkille. Pimeässä he eivät huomanneet railoa jäässä. 72-vuotias veli putosi jäihin, ja yrittäes­sään auttaa häntä, Pauli oli vähällä itsekin hukkua. Ystävä veti hänet ylös viime hetkillä.

Puolikas itsestä revittiin irti

Kolmatta kertaa Pauli ei saanut lisäaikaa. Kohtalokkaana tiistaina sydän ei jaksanut enää lyödä. Annen huuto pihalla sai Antin ja Teijankin säntäämään ulos. Avioparin aikuiset lapset olivat silloin kotona.

– Annoin ensin itse tekohengitystä, sitten pyysin Anttia jatkamaan. Rieskat olivat uunissa, joten uuni piti mennä sammuttamaan.

Ambulanssimiehet totesivat saapues­saan sen, mikä perhe jo tiesi. Heidät vietiin sairaalaan, jossa heille tarjottiin apua.

Joskus olisi tehnyt mieli jäädä nukkumaan haudan vierelle.

Nopeasti oma uupumus täytyi sivuuttaa. Piti alkaa hoitaa paperiasioita ja järjestellä hautajaisia.

– Aamulla mietin, etten voi jäädä makaamaan sänkyyn, vaikka tuntui kuin olisin kuollut.

Kun Pauli oli laskettu haudan lepoon, Anne alkoi käydä usein haudalla. Siellä kaipaus helpotti. Sillä tuntui kuin toinen puolikas olisi revitty itsestä irti.

– Raamatussa sanotaan, että puolisot tulevat yhdeksi, ovat samaa ruumista. Joskus olisi tehnyt mieli jäädä nukkumaan haudan vierelle, niin epätoivoisesti ikävöin Paulia.

Haudalla Anne myös puhui Jumalan kanssa.

– Sanoin Jumalalle, että kerro Paulille terveisiä. Olen varma, että voin tavata hänet vielä joskus taivaassa.

Identiteetin rakentamista

Jäätyään yksin Anne Lepikon mieleen nousi vaikeita kysymyksiä. Kuka hän oli ilman miestä ja lapsia, jotka olivat lentäneet pesästä? Missä olisi hänen kotinsa ja elämänsä?

Anne päätyi tarjoamaan pojalleen ja tämän vaimolle omakotitaloa ja muutti itse vuokrayksiöön.

– Pitää suostua myös luopumiseen. Se on osa elämänkulkua.

Rakentaessaan identiteettiään uudelleen, Anne on ymmärtänyt, että meidän ei tarvitse elää tai nähdä itseämme muiden kautta, kuten puolisona tai vanhempana.

– Jumala haluaa, että tulemme omaksi itseksemme. Hän haluaa olla perusta elämässämme.

Maailmassa ei ole onnellista loppua

Anne Lepikko ei kuitenkaan koe yksinäisyyttä, vaikka elääkin yksin. Siitä pitävät huolta nykyään muun muassa lastenlapset.

– Aina jää jotain jäljelle, kun jotain otetaan pois, ja jotain saa myös tilalle.

Hän on silti välillä säälinyt itseään menetyksestään ja haaveillut uudesta kumppanista. Vuosien varrella on joskus tullut valitettua Jumalalle siitä, ettei tämä ole antanut hänelle uutta puolisoa.

Toisaalta Anne on käsittänyt, että kaikki, mitä saamme, on Jumalan armoa. Mikään asia ei kuuluisi meille. Meillä ei myöskään ole maailmassa onnellista loppua.

– Vaikka löytäisin vielä miehen, jossain vaiheessa jompikumpi meistä kuolisi. Pauli oli uskollinen ja luotettava mies, hän ei halunnut pettää eikä jättää. Mutta kuoleman hetkellä hän joutui minut kuitenkin jättämään.

Heidän onnellinen avioliittonsa oli myös raskas. Työ vei vuosia Paulin arkipäiväksi pois kotoa, ja he olivat yhdessä vain viikonloppuisin. Anne joutui viettämään paljon aikaa yksin pienten lasten kanssa.

– Asioilla on usein monta puolta. Voit olla yhtä aikaa onnellinen ja onneton.

Anne ei kuitenkaan olisi halunnut vaihtaa Paulia johonkin toisenlaiseen elämään. Se riitti aina, että hän oli olemassa.

Ensimmäisenä jouluna Paulin kuoleman jälkeen Anne muistaa, miten hän kolasi lumikinoksia pihassaan ja kaipasi miestään.

– Ajattelin, että ei Paulin tarvitsisi olla minua auttamassa, riittäisi, että hän olisi edes sisällä talossa. Se oli rankka kokemus.

Enemmän kuin asioiden järjestelijä

Ikinä Anne Lepikko ei kuitenkaan ole ollut vihainen Jumalalle miehensä kuolemasta. Kun käsittää, mikä Jumalan tehtävä on, ei tarvitse kantaa kaunaa.

– Hän on enemmän kuin asioiden järjestelijä. Hän antaa synnit anteeksi. Elämän siunaus, jonka Jumala voi antaa, on iankaikkisuuden toivo.

Ei ole myöskään Jumalan syy, että meidän elämämme maan päällä pitää sisällään surua.

– Hän tietää kaiken ja on mukana tuskassa ja ahdistuksessamme.