Kaksi kukkaseppelettä

Auto hiljensi mutkassa ja kaartoi pienelle hiekkatielle. Sora rahisi renkaiden alla, ja isän valitsema iskelmä pauhasi auton kaiuttimista. Aino istui yksin takapenkillä ja katseli ulos ikkunasta. Kohta varmaan näkyisi jo kaistale järveä ja mainoskuvassa luvattua hirsisaunaa.

Se oli ollut vanhempien kuningasidea: vuokrataan juhannukselle yhteinen mökki! On ehditty nähdä Niemisiä niin harvoin viime aikoina, että nyt tavataan kaikessa rauhassa. 

Harvoin ja vähän olisi riittänyt Ainolle. Niemiset olivat äidin vanhoja opiskelukavereita. Ihan mukavia, mutta niillä oli myös tytär, Peppi. Aino huokaisi syvään ja nojasi ikkunanpieleen.

Joskus lapsena, kun nähtiin perheinä useammin, he olivat Pepin kanssa hoitaneet hänen koiraansa, kiipeilleet puihin ja kirjoittaneet toistensa ystäväkirjoihin. He olivat jahdanneet Ainon isoveljeä ja roikkuneet sen käsissä niin kauan, että se heltyi pyörittämään heitä ympäri niin, että koko maailma kieppui. Olisipa se nytkin mukana, koska se tiesi aina, mitä sanoa. Mutta se oli jo muuttanut pois kotoa ja oli nyt reilaamassa jossain päin Eurooppaa. 

Aino ei itsekään oikein ymmärtänyt, miten yläkoulun aikana kaikki jotenkin vain muuttui Pepin suhteen. Tapaamiset harvenivat, aikuiset näkivät useammin vain keskenään, ja jos Peppi oli mukana, sillä oli yleensä kuulokkeet korvilla ja puhelin kädessä. Ja kun Peppi sitten aloitti viime syksynä samassa lukiossa, Ainosta tuntui, kuin se olisi ollut kokonaan vieras. 

Peppi vietti aikaa tyyppien kanssa, jotka käyvät bileissä ja myöhästelevät tunneilta. Aino ja sen kaverit olivat niitä, jotka pyörittävät rukousvälitunteja ja viittaavat, kun opettaja kysyy. Kaikki tiesivät, ettei niillä ollut mitään puhuttavaa Pepin jengin kanssa. Jos toinen tuli vastaan käytävällä, tervehdittiin nostamalla aavistus leukaa. 

Vuokramökin pihassa odotti jo niiden auto, valkoinen Tesla. 

– Minna! Petri! Onpa ihana nähdä pitkästä aikaa, äiti huuteli avonaisesta ikkunasta ennen kuin isä edes pysäytti auton. 

Aino nousi viimeisenä autosta. Järvi oli tyyni, rannalla lojui vuokraisännän kokoamaa rojua kokkoa varten. Sauna oli jo päällä, mieto savun tuoksu laskeutui pihalle. Harmaan hirsiseinän kolosta kurkisti västäräkki. 

Kohta aikuiset jo seisoivat laiturilla ja puhuivat kovaan ääneen. Hekotus häiritsi västäräkkiä, joka pyrähti läheiseen koivuun. Peppi ilmestyi nurkan takaa tikka kädessä. Huomatessaan Ainon se viskasi tikan katsomatta tauluun ja tuli lähemmäs. 

– Moi! 

– Moi. 

– Lähdetäänkö metsään? Peppi kysyi. 

Ei vastausta. 

– Ei noista ole mihinkään, jos sitä mietit, Peppi nyökkäsi laiturille päin. 

– Okei. 

Aino yritti pysyä pinkeillä tennareillaan Pepin perässä liukkailla rantakivillä. Aikuisten vaimea pulputus kuului yhä tyynen veden yli. Peppi piti vauhtia yllä. Sen mustat maiharit eivät näyttäneet liukastelevan. Eikä sitä haitannut, jos vettä vähän roiskui farkkujen lahkeille. 

Peppi viittoi heitä kiipeämään kalliolle, josta näkyi pitkälle. Käki kukkui jossain lähellä. Kallion alapuolella juuriltaan heltynyt koivu roikkui veden yllä hipoen pintaa. Aurinko näkyi vielä kokonaan, mutta alkoi jo heijastaa taivaanrantaan oranssia hehkua. 

Peppi kaivoi laukustaan sähkötupakan ja alkoi polttaa. Se istui alas, veti imelää savua keuhkot täyteen ja sulki silmät. 

– Istu. 

Pitihän se arvata, Aino mietti ja totteli. Tämänkö takia täytyi harppoa niin kauas? Vatsakin kurni niin, että Peppi varmasti kuuli. Se kaivoi laukkuaan hetken ja ojensi suklaapatukan. 

– Tässä, haluatko?

Aino otti tarjouksen vastaan. Sitten Peppi otti laukusta kuulokkeet ja tarjosi toista päätä. Aino painoi sen korvaan ja kuunteli. Se oli jotain aasialaista. Melodia oli kaunis mutta haikea. 

He olivat kuunnelleet ainakin levyllisen musiikkia, kun hyttyset pakottivat nousemaan. Peppi lampsi edellä mutta ilman kiirettä. Kun he tulivat villiintyneelle hakkuuaukealle, Peppi väitti osaavansa sitoa parhaimman kukkaseppeleen ja alkoi kerätä metsäkurjenpolvia ja lemmikkejä. Aino lähti kisaan, ja kun molemmilla oli seppeleet päässä, Aino tunsi vatsansa taas kurnivan. 

– Miten me enää löydetään takaisin? 

– Joko sä haluat lähteä? Se on helppoa, palataan vain rantaan ja seurataan aikuisten mölinää. 

Kävellessä Aino huomasi, että oli oikeastaan aika helppo hengittää. 

Kalliolle päästessään he huomasivat, että niemen takaa nousi savua. 

– Ne ovat sytyttäneet kokon ilman meitä. Tyypillistä, Peppi ärähti ja kiristi vähän tahtia. 

Kun he saapuivat mökin pihaan, kokko ei enää roihunnut täydellä liekillä. 

– Ette sitten voineet odottaa, Peppi tiuskaisi vanhemmilleen. 

– Missä ihmeessä te olette olleet? Olisitte sanoneet, ennen kuin katoatte tai vastanneet puhelimeen. Kello on kymmenen! Perunat jäähtyivät aikoja sitten, ja Petri on lämmittänyt saunaa kuin viimeistä päivää.  

– Tehän sanoitte, ettei puhelinta käytetä mökillä, Peppi vastasi ja käveli ohi.  

Aino ei koskaan tehnyt mitään tällaista. Lähtenyt mihinkään sanomatta mitään. Mutta jostain syystä häntä ei kaduttanut. 

– Anteeksi, hän kuitenkin kuiskasi samalla, kun kiiruhti Pepin perään. 

Ilman meikkiä Peppi näytti jo vähän tutummalta. Vastarannan valot loistivat saunan ikkunaan, ja jostain kantautui vaimeana humalaisten puolenyön huutoa. 

– Muistatko, kun sun isoveli pyöritti meitä niin kovaa, että meinattiin pyörtyä? Mä aina niin toivoin, että mullakin olisi isoveli, sellainen turvallinen, Peppi sanoi. 

– Se on kyllä paras, Aino myönsi. 

Oltiin hetki hiljaa. Löylyistä noussut vesihöyry levisi ikkunalasin pintaan. 

– Tiesitkö, että mun vanhemmat on miettinyt eroa, Peppi jatkoi hiljaa.

Aino tunsi palan nousevan kurkkuunsa. Hän ei todellakaan tiennyt. 

Sitten Peppi alkoi lappaa löylyä kiukaalle ja melkein huusi samalla. 

– Miten ne saattaa! 

Aino pelkäsi, että se heittää pian koko kiulun ulos ikkunasta. Mutta kuumuus kipristi kasvoja ja pakotti painamaan pään polviin. Kun löyly laimeni, ei ollut aikaa miettiä sanoja, koska pihalla oli jotain meneillään. Ihan kuin nyyhkytystä.  

Tytöt seurasivat ikkunasta, kun aikuiset seisoskelivat rannassa ja tökkivät kepeillä kokon mustuneita jäännöksiä. Alussa ne olivat nauraneet. Nyt ne itkivät. 

Äiti oli varmasti tiennyt tästä, kun se ehdotti yhteistä juhannusaattoa, Aino päätteli. Se ei ollutkaan mikään jälleennäkeminen vaan viimeinen yhteinen kerta. Olivatko ne yrittäneet puhua Niemisiä vielä yrittämään, vai oliko tämä nyt tässä? Miksi kaikki oli niin vaikeaa? 

Niemisten lähtö juhannusaamuna oli hiljainen. Peppi nousi vakavana valkoisen Teslan takapenkille ja antoi ikkunan läpi Ainolle numeronsa. Auto kääntyi soratielle ja hävisi mutkan taa. 

Äiti nyyhkytti isän olkapäätä vasten. 

– Sellainen keskikesän juhla. Toisille loppu, toisille uusi alku, se sanoi puristaen isän sormuskättä ja hymyili hieman. Niillä oli ollut juhannushäät joskus ikuisuus sitten. 

Mutta Ainon ajatukset kääntyivät syksyyn. 

Mitä silloin tapahtuisi? Mitä sitten, kun he kohtaisivat Pepin kanssa koulun käytävällä? Nyökkäisivätkö he edelleen vain leuan värähdyksen verran? Aino tarttui puhelimeen, hypisteli sitä hetken ja työnsi takaisin taskuun. 

Olisiko pitänyt sanoa jotain sellaista, että Jumala ei ainakaan koskaan muutu, tapahtui mitä tapahtui? Se pysyy aina samanlaisena. Myös silloin, kun ihmisten päätökset sattuvat tai niitä ei edes ymmärrä. Olisiko pitänyt kutsua Peppi nuorteniltaan tai rukousvälitunneille? Mitä ihmettä Pepin kaverit sanoisivat sellaisista uskovaisten touhuista? 

Sitten Aino huomasi kaiteella kaksi eilistä kukkaseppelettä, jotka olivat jo alkaneet kuihtua. Jotain hän syksyllä keksisi. Ottaisi sen riskin, että joku nauraisi koulussa, mutta hän ei halunnut menettää Peppiä enää uudestaan. Uusi alku, niinhän äiti oli sanonut. 

Aino tuijotteli hetken tennareidensa kärkiä ja tarttui uudelleen puhelimeen. Hän valitsi Pepin numeron ja kirjoitti: ”Voimia. Mä muistan sua.” Peppi vastasi: ”Kiitos <3” 

Vesi selän takana oli edelleen tyyni. Hiiltyneistä puista juhannuskokon paikalta leyhähti ilmaan kevyt savunhaju, joka sekoittui pihasyreenin tuoksuun. Västäräkki oli palannut pesäänsä.