Juhani Koivisto on pitkän linjan lähetysmies

Lähetystyön syvin olemus on täyttää Jeesuksen antama tehtävä ja julistaa ­evankeliumia niille, jotka eivät ole sitä vielä kuulleet. Näin toteaa Kansanlähetyksen aluekoordinaattori, pastori Juhani Koivisto. Juuri 60 vuotta täyttänyt mies on koko uransa tehnyt työtä lähetyksen parhaaksi.

Juhani Koivisto tempautui mukaan Kansanlähetyksen toimintaan rippikouluiässä 1970-luvulla.

– Harjavallassa elettiin tuolloin herätyksen aikaa. Pro Fide -yhtyeen järjestämä aktio keväällä oli elämäni kohdalla käänteentekevä. Me nuoret osallistuimme Kansanlähetyksen tilaisuuksiin Porissa ja Tampereella, Koivisto muistelee.

Kaikissa tilaisuuksissa lähetysasia oli esillä tavalla tai toisella. Kansa kuunteli muun muassa Martti Haatajaa ja Lassi Stenmania. Uusi Tie -lehdestä luettiin lähetyksen kuulumisia.

Koivisto päätyi opiskelemaan teologiaa Kansanlähetyksen Lähetyskorkeakouluun, mutta oli samalla Helsingin teologisen tiedekunnan opiskelija. Saa­tuaan pappisvihkimyksen vuonna 1978 Tampereen piispa Erkki Kansanaholta hän aloitti lähetyskorkeakoulun assistenttina Ryttylässä.

– Korostettiin sitä, että hengellisten työntekijöiden tuli saada Helsingin teologiselle tiedekunnalle vaihtoehtoista teologista koulutusta. Jälkeenpäin ajatellen se oli itselleni antoisaa ja rikastuttavaa. Se avasi lähetystyön näköaloja ja toi henkilösuhteita. Myös Kansanlähetykselle tämä koulutus on ollut hyvin merkittävää, Koivisto toteaa.

Vuodesta 1986 lähtien Koivisto on työskennellyt Kansanlähetyksen lähetysosastolla. Hän on vastannut nimikkosopimus- ja rekrytointiasioista, raamatunkäännöstyöstä, Japanin työalasta ja juutalaistyöstä. Koivistolla ei ole ollut painetta itse lähteä ulkomaille työhön. Kutsumus on ollut selkeä.

– Olen kokenut tämän omakseni. Minulle on sopinut hyvin kotimaan työ lähetyksen palveluksessa, mies toteaa levollisesti.

Humanismin paine vaikuttaa
Juhani Koivistolle on ominaista pohtia asioita loogisesti ja laaja-alaisesti. Lähetysteologiset kysymykset kiinnostavat häntä. Viimeksi hän on perehtynyt Kirkkojen maailmanneuvoston vuonna 2012 julkaisemaan lähetysasiakirjaan Yhdessä kohti elämää. Se korostaa kolminaisuutta ja Pyhän Hengen työtä.

– Asiakirjassa Kristuksen sovitustyö jäi käsittämättömän vähälle. Lähetystyössä vaikuttaa nyt vahva humanismin paine, eli ajatellaan tämänpuoleisesti. Ei painoteta syntiä sellaisena kuin Raamattu sen sanoo kristillisen teologian ja Raamatun ilmoituksen näkökulmasta. Kun tämä näkökulma on ohut, vastaavasti näkökulma sovituksen tarpeesta on hämärtynyt, Koivisto sanoo.

Ekumeenisen liikkeen piirissä on jatkuvasti käyty keskustelua lähetystyön olemuksesta. Koivisto näkee, että evankeliumin julistaminen on jäänyt vallitsevien aatteiden varjoon.

1960-luvulla puhuttiin vallankumouksesta uusmarxilaisin termein ja Jumalan suorasta toiminnasta maailmassa jopa ohi kirkon. Perinteistä lähetystyötä kannattavat kokivat, että koko lähetystyön olemus on uhattuna.

Kaikki lähetystyötä tekevät tahot eivät menneet mukaan tähän virtaukseen. Sen seurauksena syntyi Lausanne-liike, joka halusi painottaa evankeliumin julistusta niille, jotka eivät ole sitä kuulleet.
– Se muistutti ekumeenista liikettä evankeliumin julistamisesta, ekumeeninen liike taas Lausannea maailman hädän ja sosiaalisen työn tarpeesta, Koivisto sanoo.

Lähetyksen huippuaikaa
Koiviston mukaan Suomessa on eletty viimeiset kolmekymmentä vuotta lähetystyön huippuaikaa. On ollut lähtijöitä, ja työ on mennyt eteenpäin voimakkaasti. Koivisto näkee maailman mullistuksissa lähetystyön mahdollisuuden.

– Esimerkiksi raamatunkäännöksiä tehdään nyt enemmän kuin koskaan aiemmin. Tätä kokonaisuutta on tukenut Neuvostoliiton hajoaminen. Mitä tapahtuu Kiinassa seuraavaksi, mitä seuraa Hongkongin mellakoista? Kiina on raottanut ovia mieluummin kuin pannut niitä kiinni, Koivisto pohtii.

Hän muistuttaa, että Kansanlähetys näki Euroopan lähetyskenttänä jo varhaisessa vaiheessa ja teki työtä Italiassa, Englannissa, Saksassa ja slaavilaisissa maissa. Kansanlähetys hyväksyttiin kirkon viralliseksi lähetysjärjestöksi vuonna 1971 Euroopan työ poissulkien.

– Myöhemmin kirkko poisti tämän rajoituksen. Kansanlähetys oli Euroopan työn pioneeri kirkossamme, Koivisto toteaa.

”Kansanlähetyksessä ei ketään ­pakoteta mihinkään”

Kansanlähetys on teologisesti linjannut kysymyksen kirkon virasta perinteisen käsityksen mukaan, käytännössä työntekijöiden välillä on kuitenkin hajontaa. Maallikkoliikettä korostavat eivät kaikki pidä virkakysymystä asiana, joka estäisi heitä toimimasta naispappien kanssa.  Mitä mieltä olet tästä?

– Elämä on aina tällaista hajontaa. En voi toisten puolesta sanoa, mutta minusta ei ole johdonmukaista ajatella, että kirkon ratkaisu ei ole Raamatun mukainen, mutta kuitenkin tehdä yhteistyötä.
Johdonmukaista on etsiä ratkaisuja. Tilanne on vaikea, mutta minusta se ei pakota yhteistyöhön. Kansanlähetyksessä ei ketään ole pakotettu mihinkään, Koivisto kiittelee.

Hän selittää, että Kansanlähetys on kyllä maallikkoliike ja haluaa toteuttaa luterilaisen  uskonpuhdistuksen yleisen pappeuden ajatusta. Sen mukaan jokainen on evankeliumin todistaja omalla paikallaan ja lähetystyöhön lähetetään erilaisissa ammateissa olevia.

– Se ei merkitse sitä, etteikö kysymys virasta olisi tärkeä. Augsburgin tunnustuksessa kohdassa viisi todetaan tämä.  Sitä paitsi, jos se ei olisi niin tärkeä, siitä ei keskusteltaisi niin paljon. Yleinen pappeus ja virka kuuluvat yhteen, mutta niiden välillä täytyy tehdä ero, Koivisto sanoo.

Elintila kaventunut
Koivisto pahoittelee, että virkakysymys kirkossa nähdään tasa-arvoasiana eikä teologisena kysymyksenä, kuten kuuluisi.

– Ne, jotka ajavat tasa-arvoa monessa muodossa, kaventavat toisten elintilaa kirkossa. Nyt ovat tulleet asialistalle avioliittoa koskevat kysymykset ja juridinen ulottuvuus. Tämä kaventaa entisestään elintilaa klassiselta uskolta. On alettu puhua syrjinnästä. Niin sanottuun Heikan komiteaan vuoteen 2006 asti asioista saattoi sopia, mutta Heikan komitean ratkaisu torjui tällaisen sopimisen.

– Se on ennenkuulumatonta, että mitään ei voida enää sopia, vaan nyt mennään väkisin eteenpäin teologisissa kysymyksissä.

Koivisto toivoo kirkon palaavan vielä asiaan ja pyrkivän ratkaisuun, joka olisi  kristillisen kirkon perusteiden mukainen. Hänen mielestään nykyinen tilanne on epänormaali ja tasa-arvotulkinta valikoivaa. Koivisto haluaa olla avoin uusille käänteille, vaikka siihen kuluisikin aikaa.

– Emme saa sulkea historiaa koskaan. Jokainen ideologia ajattelee olevansa viimeinen ja lopullinen. Meidän aikanamme on ollut suuria käänteitä, jotka ovat olleet todella mullistavia. Esimerkkinä Neuvostoliiton hajoaminen. Jos ajattelemme demokratiaa, se korjaa itse itseään. Nämä tilanteet kirkossa ovat syntyneet äänestämällä, enemmistön äänestystuloksena, hän huomauttaa.