Jalanjäljet hiekkarannalla – isäksi tuleminen toi tuttuun tarinaan uusia syvyyksiä

Kahdet jalanjäljet hiekkarannalla on tuttu tarina, joka sai uusia merkityksiä, kun luokanopettaja Henrik Katosta tuli isä.

Henrik Katto kääntää päänsä hymyillen kohti kameraa.

Henrik Katto on luokanopettaja ja perheenisä.

TIEDÄTHÄN sen tarinan, jossa lapsi katsoo kuvaa kaksista jalanjäljistä hiekkarannalla? Kuvassa näkyy, kuinka isä on kulkenut lapsen kanssa pitkän matkaa rinnakkain, mutta yhtäkkiä jälkiä on vain yhdet. Lapsi katsoo kuvaa ja kysyy: ”Elämässäni oli tuolloin vaikeaa, miksi jätit minut kulkemaan yksin, isä?” ”En jättänyt sinua koskaan yksin”, isä vastaa ja jatkaa: ”Nuo eivät ole sinun jalan­jälkiäsi. Ne ovat minun jalanjälkeni, kun kannoin sinua vaikeiden aikojen läpi.” Sitten lapsi ymmärtää vanhemman pohjattoman rakkauden ja kiittää isäänsä. Ja Luojaa, koska tarina on vertaus.

Isäksi tultuani ja lasten kanssa rannalla käytyäni olen ymmärtänyt vertauksen todellisen merkityksen.

OLEN KUULLUT tuon tarinan usein nuorukaisena istuessani leirinuotiolla väristen illan koleudesta ja suurten asioiden äärellä olemisesta. Kuitenkin vasta isäksi tultuani ja lasten kanssa rannalla käytyäni olen ymmärtänyt vertauksen todellisen merkityksen ja sen, että kuvassa ei näy ihan koko tarina: se, kuinka paljon vaivaa isä – tai Luoja – näkikään.

Tarinan todellinen merkitys

JALANJÄLKIÄ on oikeasti kyllä rannalla kahdet. Tai oli. Hetken aikaa. Sitten kolmevuotias karkasi, ja isä pysähtyi huutamaan pojan perään. Pienemmät jalanjäljet tikkaavat siksakkia vedenrajan ja auringonottajien vilttien välillä. Sitten isommista jalanjäljistä näkyy, kuinka isä laittoi kädet lanteilleen ja sanoi asiasta viimeisen kerran. Niistä näkyy myös, että isä sanoi kuitenkin vielä muutaman kerran ja uhkasi sen jälkeen laskea kolmeen. Kymmeneen päästyään isä totesi nyt lähtevänsä kotiin ja että poika jää tänne sitten yksin. Hei hei, me mennään nyt!

Ja tässä, hyvä ystäväni, tässä kohtaa näkyy ainoastaan ne yhdet jalanjäljet, kun isä muka lähti autolle. Sitten näkyy taas runsaasti eri suuntiin säntäileviä jalanjälkiä, kun isä pyydysti aurinkorasvattua kolmivuotiasta pitkin rantaa.

LAPSI KATSOO taas kuvaa: ”Isä, niin mikä tämän jalanjälkitarinan opetus oikein oli?” ”Se, että elämä on melkoista tepastelua, mutta hienoa, ettei kukaan hukkunut”, isä toteaa ja muistaa, että kaikessa rytäkässä hiekkalelut jäivät rannalle. Siihen jalanjälkien viereen.

Kirjoittaja on isä, joka keksii tekosyitä välttääkseen stressaavat uimarantaretket.

Piditkö kolumnista?  Jaa artikkelia sosiaalisessa mediassa ja tilaa Ilon Aikaa edulliseen nippuhintaan jaettavaksi täällä.