”Ja vielä tulee päivä, jolloin kohtaamme kasvoista kasvoihin.”

Vuonna 1949 isovanhempani elivät sotien jälkeisiä vuosia sinnitellen pula-ajan ruokakorttien kanssa ja jälleenrakentaen isänmaata. Rintamalla palvellut Veikko kärsi sodan muistoista, jotka puskivat pintaan toistuvina painajaisina. Perhettä siunattiin kahdella lapsella. Tapani-enoni oli 2-vuotias taapero kun äitini syntyi.
Perhettä kohtasi kuitenkin uusi huoli, kun 25-vuotias Maire ei toipunut toisen lapsen synnytyksestä. Hän oli pitkään huonovointinen ja väsynyt. Mairea tutkittiin ja hän oli useamman kerran sairaalassa, mutta kuukausien kuluessa tilanne paheni. Hän heikkeni silminnähden. Veikon huoli kasvoi.

Joulukuussa Maire oli jälleen sairaalassa. Ruoka ei pysynyt sisällä ja hän oksensi kaiken syömänsä. Lopulta oltiin vaiheessa, jossa Maire kykeni enää kostuttamaan suutaan ruokalusikalla annetulla vedellä. Hän ei jaksanut enää istua. Kivut olivat silminnähtävät.

Eräänä yönä huonetoveri havahtui hereille ja vilkaisi Mairen vuodetta kohti. Hän hätkähti huomatessaan sen olevan tyhjä. ”No, nyt se nuori äiti on kuollut”, hän ajatteli, mutta kuulostellessaan tarkemmin hän ymmärsi, että huoneessa oli joku.

Silmien totuttua hämärään, huonetoveri hämmästyi nähdessään Mairen polvillaan vuoteensa äärellä. Hän rukoili puoliääneen: ”Herra, pidä sinä huolta Veikosta ja lapsista, kun minusta ei siihen enää ole. Ja siunaa lapsia ja lasten tulevia perheitä”. Nainen, joka ei ollut jaksanut istua enää muutamaan päivään, oli saanut voimia polvistua ja jättää rakkaansa parhaisiin käsiin. Muutama päivä tuon yöllisen tilanteen jälkeen Maire kuoli.

Jälkeenpäin on mietitty, mikä häntä vaivasi. Veikon lääkärinä työskennellyt serkku arveli, että Mairella oli sisäelimiin levinnyt syöpä, mutta maaseutukaupungissa ei tuolloin ollut asiantuntemusta tutkia tai hoitaa sitä. Vuosikymmeniä myöhemmin äitini löysi kirkkoherranvirastosta kuolleiden kirjan, johon kuolinsyyksi oli kirjattu erilaisia sydämeen liittyviä pitkäaikaisia sairauksia.
Maire jouduttiin laskemaan hautaan, ja seuraavina kuukausina jäljelle jääneet koettivat selviytyä. Mairen äiti muutti asumaan nuoren lesken avuksi ja hoiti lapsia lempeydellä. Äidilläni ei ollut muistikuvia Mairesta, mutta taapero muisti, ja aina sairaalan ohi kävellessä pyysi: ”Haetaan äiti kotiin”. Jotenkin selvittiin.

Kun olimme siskoni kanssa tulleet uskoon viisikymmentä vuotta myöhemmin, äitini kertoi minulle ensimmäisen kerran Mairen rukouksesta. Itkimme molemmat. Siinä hetkessä Mairen sanat siunasivat meitä vuosikymmenten takaa. Äitini huudahti: ”Olen niin rukousten lapsi! Sen vuoksi minulla on ollut niin hyvä elämä.”
Isoäitini luottamuksena näkynyt usko puhuttelee ja rohkaisee minua tänään. Ja vielä tulee päivä, jolloin kohtaamme kasvoista kasvoihin. Silloin laulamme yhdessä uuden laulun.