En ole uskossa siksi, että se tekisi elämästäni parempaa

Läppäri on jälleen edessäni. Vauva kasvoi taaperoksi, ja äidillä koitti paluu työelämään. Samalla varmistui se, että olen taas julkisesti uskovainen. Kirjoitan tuhansille ihmisille Jumalasta. Se on ilo – vaikka tunnustan, ettei uskovan kengissä ole aina mukavaa taivaltaa.

TIEDÄTKÖ SEN TUNTEEN, kun joskus haluaisi hukkua massaan. Ei tarvitsisi erottautua. Tai tulla leimatuksi oudoksi, vanhanaikaiseksi, ummehtuneeksi ja änkyräksi ihmiseksi. Saisi pönkittää egoaan ajamalla trendikkäitä asioita. Saisi jättää miettimättä, tekeekö oikein.

Uskovan identiteetti tuntuu välillä raskaalta. Usko ei tee elämästä aina parempaa. Siksi syy uskoon onkin muualla. Jumalan seurassa saa kyllä kokea yliluonnollista rauhaa ja sellaista armoa, joka ei taivu lauseisiin. Kuitenkin pohjimmiltaan haluan olla uskovainen, koska uskon Jumalan olevan totta.

”EI KUKAAN MUU VOI pelastaa kuin hän. Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla.” (Ap. t. 4:12) Tässä on sanoma, jota toivoisi enemmän kerrottavan ihmisille. ”Jumala rakastaa” -sanomalle ainakin minä olisin saattanut kohauttaa olkapäitä, ellen olisi kasvanut lapsesta asti uskoon. Ympärilläni oli rakastavia läheisiä, mihin siinä enää jonkun Jumalan rakkautta tarvitaan? Rakkaus ei puhuttelekaan heti kaikkia – vaikka olen minäkin siitä saanut mykistyä. Tai läheskään kaikki eivät koe selittämätöntä tyhjyyttä tai kaipaa pelastajaa vaikeaan elämäntilanteeseen.

Joskus siis annamme ihmisille vastauksia kysymyksiin, joita he eivät kysy, ja tarjoamme täytettä tarpeisiin, joita heillä ei ole.

Ohi maalista saattaa mennä myöskin julistus siitä, että olemme syntisiä ja tarvitsemme anteeksiantoa. Sillä nykyään synti tarkoittaa monelle jotakin kiehtovaa kiellettyä tai jopa asioita, joita he arvostavat ja pitävät merkkeinä vapaasta yhteiskunnasta. Eivät he ajattele olevansa väärässä, vaan uskovat ovat väärässä ja syntisiä. Ja olemmehan me, myös sitä.

Joskus siis annamme ihmisille vastauksia kysymyksiin, joita he eivät kysy, ja tarjoamme täytettä tarpeisiin, joita heillä ei ole. (Tai ainakin he luulevat, ettei ole.) Jumala rakastaa ja synnit on sovitettu – ehdottomasti jokaisen tarvitsee tämä kuulla. Kuitenkin on niitä, joihin tekee ensin vaikutuksen sen käsittäminen, että Jumala onkin järkevin syy ja selitys kaikelle ja että Raamattu on totta eikä tarua. Oli Jumalasta ja uskovista ollut mitä mieltä tahansa, totuuden jano saa etsimään Jumalaa.

MEILLE USKOVILLE TULEE myös päiviä, jolloin on riiputtava kiinni vain totuudessa. Päiviä, jolloin tuntuu siltä, että Jumala on lakannut rakastamasta. Päiviä, jolloin on suuttunut Jumalalle, ei ymmärrä häntä yhtään, eivätkä hänen tekonsa mahdu oikeudentajuun. Silloin tahto uskoa voi löytyä sen myöntämisestä, että Jumala on kaikesta huolimatta totta. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Mitä ikinä tapahtuikin, hänen vallassaan on elämämme ja ikuisuutemme.

Jumala myös kannattelee silloinkin, kun oma tahto uskoa häneen hiipuu. Hänellä on voima karistaa epäilyt ja lahjoittaa usko sydämeen.