Aikamme kirkollisessa keskustelussa käytetty ”kahden korin teologia” ei perustu Lutheriin

Niin sanotulla kahden korin teologialla on perusteltu niin naispappeutta kuin samaa sukupuolta olevien avioliittoja. Suomen teologisen instituutin tutkija, dosentti Timo Eskola haastaa tämän pohjoismaisen Luther-tulkinnan perinteen.

Suomen kirkollisessa keskustelussa on pitkään vedottu uskon ja rakkauden eroon monien teologisten kiistojen ratkaisemisessa. Usein puhutaan nimenomaan kahdesta ”korista”, uskon ja rakkauden koreista. Asioiden sitovuus määritellään sen avulla kumpaan koriin asian ajatellaan kuuluvan. Uskon koriin kuuluvia ”opillisia” aiheita pidetään muuttumattomina, mutta rakkauden korin ”eettisten” aiheiden oletetaan olevan alati muuttuvia. Uusi tutkimus osoittaa, että tällaiselle jaolle ei ole perusteita Martti Lutherin opetuksessa.

Rakkauden muuttuvaisuudella on kuluneina vuosina perusteltu montaa ratkaisua. Kysymys pappisvirasta ratkaistiin vedoten siihen, että vaikka kirkon virka kuuluu kirkon oppiin, viran sukupuoli ei, vaan se kuuluu muuttuviin tekijöihin. Ekumeenisissa keskusteluissa kirkkojen yhteyttä on haettu uskon ja rakkauden rinnastamisella. Lisäksi kahden korin avulla on perusteltu kirkon sosiaalietiikan yhtenevyyttä yhteiskunnan ajattelun kanssa.

Viime aikoina kahden korin ajatusta on sovellettu keskusteluun avioliitosta. Joidenkin mielestä sukupuolisuutta ei voi liittää uskon tai opin alaan. Siksi rakkauden muuttuvaisuudella on perusteltu näkemystä samaa sukupuolta olevien kristillisestä avioliitosta.

Luterilaisen perinteen tutkimuksen näkökulmasta kahden korin ajattelu kohtaa kuitenkin ongelmia. Lutherin teoksissa uskon ja rakkauden ero ei merkitse etiikan sääntöjen muuttumista. Sen sijaan Luther korostaa ”rakkauden” alueen perustuvan Jumalan luomistyössä säätämiin periaatteisiin. Näitä kutsutaan Jumalan luomisjärjestyksiksi. Miehen ja naisen välinen avioliitto on niistä keskeisimpiä.

Lundin koulukunta tulkitsi kristinuskon uudelleen

Miksi suomalaisessa ja pohjoismaisessa teologiassa kuitenkin on päädytty puhumaan rakkauden alueen muuttuvasta luonteesta? Syynä on näkemys, jossa luovutaan luomisen järjestyksistä. Tämä näkemys on tullut Suomeen 90 vuotta sitten Ruotsista, Lundin yliopistosta (Ragnar Bring, Gustav Aulén). Lundin näkemyksistä tuli täällä suosittuja jo 1930-luvulla, ja 1950-luvulla ne valtasivat suomalaisen Luther-tutkimuksen.

Kahden korin näkemystä voi ymmärtää vasta, kun tiedostetaan, että sen taustalla vaikuttavat tulkinnan muutokset, jotka voidaan tiivistää neljään melko teologiselta kuulostavaan ydinkohtaan:

1. Ajatus Kristuksen sijaissovituksesta hylätään,

2. Forenssinen vanhurskauttaminen (näkemys, jossa Jumala lukee syntisen ihmisen vanhurskaaksi) korvataan efektiivisellä (ihmisen eettistä uudistusta painottavalla näkemyksellä),

3. Lain ja evankeliumin jako hylätään ja sen tilalle tulee uskon ja rakkauden jako,

4. Luomisjärjestykset ja luonnonoikeudellinen etiikka hylätään.

Lundin teologiassa tapahtuu näin ollen neljä erilaista siirtymää. Ensinnäkin, ajatus Kristuksen sijaissovituksesta vaihtuu näkemykseen, jossa Kristus nähdään enää pelkästään pahan vallan voittajana. Käsitys sovituksesta nähdään turhana mytologiana. Toiseksi, vanhurskauttamisen forenssinen näkökulma sivuutetaan. Enää ei puhuta pelastumisesta Jumalan tuomiolta. Tämä on odotettua, koska sovitustakaan ei näkemyksessä enää ole.

Tilalle tarjotaan ihmisen eettistä uudistumista painottava näkemys. Osallisuudesta Jumalaan tehdään pelastusopin avain.

Kolmanneksi, lain ja evankeliumin erottamisesta siirrytään uskon ja rakkauden jakoon. Sekin on seurausta lähtökohdista. Lain ei uskota syyttävän ketään tuomari-Jumalan edessä, eikä sovitusta synneistä ole. Jäljellä on vain yleinen usko Jumalaan ja rakkaus eettisenä uudistuksena. Silloin uudessa kahtiajaossa uskonlauseet asettuvat ihmisen itsenäisen moraalin vastapariksi.

Neljänneksi, luonnonoikeudellisesta etiikasta siirrytään ihmisen itsenäisen järjen korostamiseen. Lundin perinteessä ei enää uskota, että Jumalan luomisjärjestykset ohjaavat ihmisen maailmaa. Perinteisesti luonnollisella moraalilailla tarkoitetaan sitä, että on olemassa periaatteita, jotka määräytyvät joko suoraan luonnon luoduista rakenteista tai ovat Jumalan asettamia. Kun nämä periaatteet hylätään, tilalle tulee ”rakkaus” eli ihmisen luontainen eettinen ajattelu. Näkemyksen mukaan kristityillä ei ole erityistä viisautta eettisissä pohdinnoissa.

Rakkauden olemus ei olekaan muuttuvaa

Luther ymmärsi uskon ja rakkauden j­aon toisin. Hän puhuu uskonvanhurskauden ja pyhityksen erosta. ”Uskossa vastaanotamme hyvyyksiä ylhäältä Jumalalta. Rakkauden välityksellä me sallimme näiden hyvyyksien mennä alhaalta lähimmäisillemme.” Kyse ei ole opin ja etiikan erosta. Suomalaisessa keskustelussa on tehty virheellisiä rinnastuksia. Rakkaus Jumalan lain ilmentymänä ei Lutherin mukaan ole muuttuvaa. Sen kohteet kyllä muuttuvat ja se on luovaa, mutta sen olemus ei muutu.

Mitään kahta koria laajojen kategorioiden mielessä ei Lutherin teologiasta löydy. Uskon ja rakkauden jako on hänellä varsin kapea-alainen teologinen väline. Luther ei missään tapauksessa puhu niin laajasta rakkauden korista, että siihen voitaisiin lukea kaikki mahdollinen uskonnollisista teoista kuuliaisuuteen ja pyhitykseen tai rakkauden kaksoiskäskystä luonnollisen moraalilain kieltävään autonomiseen etiikan pohtimiseen. Uskon ja rakkauden ero tulee sen sijaan selittää sen alkuperäisessä kontekstissa ja pitää huolta siitä, että näkemys uskonvanhurskauden ja tekojen vanhurskauden vastakohtaisuudesta ei katoa tulkinnasta.

Koska kahta koria ei ole olemassa, ajankohtaisten keskustelujen kohteena olevia aiheita – kuten virkakäsitystä, ekumenian kysymyksiä tai samaa sukupuolta olevien avioliittoa – olisikin arvioitava tavallisen argumentaatioanalyysin avulla.