Miksi naispappeuskysymys ei ole tasa-arvokysymys?

Tänä vuonna tulee kuluneeksi neljäkymmentä vuotta siitä, kun kirkolliskokous avasi pappisviran naisille. Moni ajatteli, että keskustelu asian tiimoilta lakkaisi pian. Vastustus hiipuisi muutamassa vuodessa, ja asia jäisi historiaan. Näin ei kuitenkaan ole käynyt.

Miksi asiasta edelleen kiistellään aikana, joka korostaa tasa-arvoa, yksilön vapautta ja ammatillista pätevyyttä? Vastaus ei löydy siitä, että naisia pidettäisiin alempiarvoisina tai kyvyttöminä tehtävään. Tässä kirjoituksessa tarkastelen asian raamattuperusteita: mitä papin virka on, mihin se perustuu ja miksi sitä ei voida irrottaa luomisjärjestyksestä ilman, että samalla murennetaan koko raamatullinen kokonaisnäkemys.

Luomiskertomus lähtökohtana

Raamatullinen ymmärrys miehen ja naisen suhteesta lähtee liikkeelle luomisesta. Luomiskertomuksessa mies luodaan ensin, ja nainen luodaan miehestä avuksi ja kumppaniksi. Tämä järjestys ei ole sattumaa, vaan tärkeä osa ilmoitusta. Luomiskertomus on kristillisen ihmiskuvan ja seurakuntajärjestyksen perusta.

Paratiisi on Raamatussa pyhä tila. Varhaisessa kirkossa Eeden ymmärrettiin Jumalan temppelinä maan päällä. Jumala ”kävelee” paratiisissa ihmisen keskellä samalla tavoin kuin hän myöhemmin asuu ilmestysmajassa ja temppelissä. Ihmisen elämä paratiisissa on jatkuvaa jumalanpalvelusta.

Tässä pyhässä tilassa Aadam asetetaan tehtävään, joka on luonteeltaan papillinen. Ennen Eevan luomista häntä käsketään ”viljelemään ja varjelemaan” puutarhaa (1. Moos. 2:15). Heprean verbit abad (palvella) ja shamar (varjella) esiintyvät myöhemmin juuri leeviläisten temppelipalveluksen yhteydessä (4. Moos. 3:7–8). 

Aadam ei siis ole ensisijaisesti puutarhuri tai maanviljelijä, vaan paratiisin pappi, jonka tehtävänä on palvella Jumalaa ja suojella pyhää. Tämä käsky koskee nimenomaan Aadamin tehtävää pyhässä tilassa – ei yleistä tehtävää vallita luomakuntaa, joka annetaan ihmisille Raamatun ensimmäisessä luvussa.

Aadamin pappisvastuu näkyy myös hänen suhteessaan Jumalan sanaan. Käsky olla syömättä hyvän ja pahan tiedon puusta annetaan pelkästään hänelle. Aadam ottaa vastaan Jumalan sanan ja on vastuussa sen säilymisestä ja välittämisestä. Kun käsky rikotaan, Jumala vaatii tilille nimenomaan Aadamin. 

Myös nimeäminen kuuluu hänen ­papilliseen rooliinsa. Aadam nimeää eläimet ja vaimonsa Eevaksi. Raamatussa tämä on vallan ja vastuun merkki. Hän nimeää sen, mikä on hänen hoitoonsa uskottu.

Luomisjärjestys ja edustajuus

Kun luomiskertomusta luetaan tästä näkökulmasta, käy ilmeiseksi, että Jumala rakentaa suhteensa ihmiskuntaan edustajien välityksellä. Tämä rakenne jatkuu johdonmukaisesti koko Raamatun läpi: Aadam, Israel, papisto ja lopulta Kristus. 

Luomiskertomus opettaa, että mies ja nainen ovat molemmat Jumalan kuvia ja siten yhtä arvokkaita. Silti he eivät ole keskenään vaihdettavia. Luominen sisältää itsessään tietyn järjestyksen ja edustuksellisuuden. Nainen luodaan miehestä ja miehelle avuksi, kumppaniksi ja täydentäjäksi. Tämä järjestys ei ole synnin seurausta, vaan kuuluu luomisen hyvään todellisuuteen.

Käsky olla syömättä hyvän ja pahan tiedon puusta annetaan pelkästään Aadamille. Hän ottaa vastaan Jumalan sanan ja on vastuussa sen säilymisestä ja välittämisestä. Kun käsky rikotaan, Jumala vaatii tilille nimenomaan Aadamin.

Syntiinlankeemus turmelee Jumalan alkuperäisen luomisjärjestyksen ja -tarkoituksen. Herruus vääristyy hallinnaksi ja alistamiseksi, suojaaminen vallan väärinkäytöksi ja yhteys kamppailuksi. Alun perin hyvä kääntyykin itseään vastaan. 

Jos alamaisuus olisi pelkästään synnin seurausta, Kristuksen lunastustyö poistaisi sen. Uusi testamentti ei kuitenkaan kumoa luomisjärjestystä, vaan puhdistaa sen. Miehen kutsu ei ole alistaa, vaan rakastaa uhrautuvasti; naisen kutsu ei ole kilpailla asemasta, vaan elää kuuliaisuudessa. 

Uuden liiton seurakunnan järjestys

Uusi testamentti kutsuu Kristuksen seurakuntaa Jumalan temppeliksi (Ef. 2:20–22). Tällä määritelmällä on merkittävä vaikutus seurakunnan järjestykseen. Temppelissä ei toimita mielivaltaisesti, vaan siellä palvellaan Jumalaa hänen ilmoittamallaan tavalla. Siksi Uusi testamentti ankkuroi seurakunnan järjestyksen luomiseen. Ajatus on, että kristillinen seurakunta palauttaa sen alkuperäisen jumalanpalveluksen järjestyksen, joka oli voimassa paratiisissa ennen lankeemusta.

Tästä syystä Paavali viittaa (1. Tim. 2) suoraan luomisjärjestykseen: ”Ensinhän luotiin Aadam ja sitten Eeva.” Tämä ei ole sivuhuomautus, vaan varsinainen peruste seurakunnan opetusvastuun järjestämiselle. Paavalille opetusviran rakenne nousee luomisesta, ja juuri sen perusteella seurakunnan opetusvastuu kuuluu miehelle.

Paavali ei rakenna opetustaan paikallisista tilanteista tai antiikin kulttuurista käsin. Hän vetoaa luomiseen, Kristukseen ja seurakunnan olemukseen. Paavalin ajattelu nojaa toistuvasti alkukertomusten edustusrakenteeseen, jossa Aadam toimii Jumalan edessä koko ihmiskunnan edustajana pyhässä tilassa. Se näkyy esimerkiksi Roomalaiskirjeen viidennen luvun Kristus–Aadam-typologiassa: ensiksi luotu kantaa edustuksellista vastuuta Jumalan edessä, ja Kristus ottaa Aadamin tavoin kantaakseen ihmiskunnan kohtalon.

Vaimon pää on mies, jonka velvollisuudet ovat raskaat 

Efesolaiskirjeessä Paavali tiivistää tämän järjestyksen: ”Mies on vaimonsa pää, niin kuin Kristus on seurakunnan pää.” Sama niin sanottu kefalē-rakenne esiintyy myös Ensimmäisessä korinttilaiskirjeessä: ”Jokaisen miehen pää on Kristus, naisen pää on mies ja Kristuksen pää on Jumala.” Kefalē (pää) ei viittaa mielivaltaiseen vallankäyttöön, vaan edustukselliseen asemaan, jossa yksi toimii kokonaisuuden puolesta sen alkuperänä ja vastuunkantajana.

Kristuksen asema seurakunnan päänä ei siis ole alistamista eikä mielivaltaa, vaan itsensä antavaa rakkautta. Samalla tavoin miehen rooli päänä ei tarkoita rajatonta vallankäyttöä, vaan velvollisuutta kantaa vastuuta perheestään. Paavali ei kutsu miehiä alistamaan naisia, vaan uhraamaan itsensä Kristuksen esikuvan mukaisesti. 

Paavali osoittaa samalla, että järjestys ei merkitse eriarvoisuutta. Kristus on Isälle alamainen olematta vähemmän Jumala. Jos kefalē tarkoittaisi hierarkkista paremmuutta, koko kolminaisuusoppi vääristyisi.

Paavalille pää tarkoittaa asemaa, josta elämä, järjestys ja vastuu lähtevät. Tätä hän kuvaa puhuessaan Kristuksesta seurakunnan päänä. Kolossalaiskirjeessä Kristusta kutsutaan sekä pääksi että aluksi ja esikoiseksi (Kol. 1:18). Kristus on pää siksi, että seurakunta syntyy hänestä, elää hänestä ja pysyy koossa hänessä.

Sama ajattelutapa näkyy käsiteltäessä miehen ja naisen suhdetta. Ensimmäisessä korinttilaiskirjeessä Paavali perustelee järjestyksen alkuperällä: nainen on luotu miehestä ja miestä varten (1. Kor. 11:8–9). Paavali ei siis rakenna opetustaan vallan tai kyvykkyyden varaan, vaan siihen, mistä elämä ja vastuu lähtevät. 

Pää kantaa ruumiin kohtalon. Kristuksen uhrautuva rakkaus antaa mittapuun. Pään velvollisuudet ovat raskaat. Niihin ei liity etuoikeutta, mutta ne kutsuvat uhrautumiseen. Tästä syystä kefalē-rakenne on olennaisesti pappis- ja edustusrakenne, eikä niinkään valtarakenne.

Korintin puhekiellot

Ensimmäisen korinttilaiskirjeen 14. luku käsittelee seurakunnan kokoontumista ja siinä vallitsevaa hengellistä järjestystä. Kun Paavali kehottaa naisia vaikenemaan seurakunnissa, hän ei kiellä kaikkea puhumista, rukousta tai hengellistä osallistumista, vaan rajaa miehille opettavan ja arvioivan puheen, joka liittyy hengelliseen auktoriteettiin. Koko luvun konteksti koskee sitä, kuka opettaa, kuka arvioi ja kuka käyttää julkista hengellistä valtaa seurakunnan kokoontumisessa. Tekstin tulkinnasta on esitetty erilaisia näkemyksiä, mutta Paavali liittää tämän järjestyksen ”lakiin” eli luomisjärjestykseen, ei paikallisiin olosuhteisiin. Lisäksi hän kutsuu sitä Herran käskyksi.

Tämä kohta ei riitele 1. Korinttilaiskirjeen 11. luvun kanssa, jossa Paavali olettaa naisten rukoilevan ja profetoivan julkisesti seurakunnassa. Luvun 14 vaikeneminen viittaa siihen, että pääasiallinen opetusvastuu on seurakuntaviralla, joka on rajattu miehille. Nainen voi kyllä rukoilla tai profetoida seurakunnan kokouksessa.

Näin 1. Korinttilaiskirjeen 14. luku asettuu saumattomasti samaan linjaan muun Paavalin opetuksen kanssa: miehen ja naisen arvo on sama, mutta seurakunnan opetus- ja paimenvirka perustuu luomisessa asetettuun edustukselliseen järjestykseen, ei kyvykkyyteen tai vallitsevaan kulttuuriin.

Virka ei ole tehtävä vaan edustus

Kefalē-rakenne koskee kirkon virkaa, sillä virka on luonteeltaan edustuksellinen. Pappi ei toimi omissa nimissään, vaan Kristuksen edustajana seurakuntaan nähden. Hän julistaa sanan ja jakaa sakramentit Kristuksen valtuudella ja Kristuksen sijassa. Tästä syystä Paavalille seurakunta on Kristuksen ruumis, joka tarvitsee pään. Kuva ei viittaa vallankäyttöön, vaan elämään ja suuntaan.

Opetus- ja paimenviran rajaaminen miehille nousee tästä edustuksellisuudesta, ei miesten erityisestä kyvykkyydestä tai arvosta. Raamatun kuvaukset sulhasesta ja morsiamesta tekevät tämän näkyväksi: Kristus on sulhanen ja seurakunta morsian, ja virka toimii tässä suhteessa sakramentaalisesti, ei pelkkänä tehtävänä. Kun virka tehdään sukupuolineutraaliksi, muuttuu enemmän kuin käytäntö. Silloin kirkon itseymmärrys muuttuu, ja seurakunta alkaa hahmottua tavallisena maallisena organisaationa perheen ja ruumiin sijaan.

Traditio ei ole sattuma

Kirkon katkeamaton käytäntö on yksiselitteinen: naisia ei ole ennen 1900-lukua asetettu papin virkaan. Kyse ei ole vain yhden aikakauden ennakkoluuloista. Kaikki kristityt ovat jakaneet yhteisesti tämän raamatuntulkinnan pitkään.

Naispappeus on merkittävä periaatteellinen käänne. Se siirtää kirkon luomisteologiselta pohjalta modernin tasa-arvoajattelun varaan. Siksi se alkaa muovata kirkkoa oman aikansa kuvaksi.

Kristillinen kirkko ei elä mukautumalla, vaan pysymällä uskollisena sille, mitä sille on uskottu. Siksi pappeudessa ei ole kyse siitä, mitä me haluamme. Kyse on siitä, mitä Herra on asettanut. Hän itse valitsi apostoleiksi 12 miestä ja antoi heille erityisen vallan varhaisessa kirkossa. Seurakuntavirka jatkaa tätä Jeesuksen asetusta tänäänkin.