Professori Jouko Talonen: ”Olemme valtavassa murroskohdassa”

Jouko Talonen asuu Vantaalla ja Vähässäkyrössä. Nyt ollaan Vantaalla. Ties monennessako kerroksessa. Kuusenlatvat näkyvät. Talonen on sisustanut värikkäästi. Kirjoja on aivan hirveästi. Professori on jäämässä eläkkeelle. Hän on tyhjentänyt yliopiston työhuoneensa. Hän on laittanut leipiä, joissa on mitä kekseliäimpiä päällisiä. Teema on kuitenkin yhtenäinen: meren herkut.

Aloitan leivällä, jonka päällä on kaiketi mätitahnaa. Itse leipä on saaristolaishenkistä, tummaa ja aavistuksen makeaa. Kahvi on niin vahvaa, että sillä voisi herättää kuolleita, mutta silläkään ei voi herättää Suomen kansaa. Edes kulkutauti ei saanut sitä kääntymään Jumalan puoleen.

– Nykyään pitää olla erittäin varovainen kaikessa, mitä sanoo julkisuuteen, Talonen aloittaa ikään kuin varmistaen, ettei haastattelu lähde heti aluksi ”väärille jengoille”.

Professori haluaa istua rennosti. Hän asettuu painovoiman mukaisesti nojatuoliin. Selkä on lähestulkoon kokonaan istuinosalla ja ainoastaan pää ja hartiaseutu nojaavat selkänojaan. Tunnelma on rento mutta ei flegmaattinen. Talonen puhuu huolitellusti ja täsmällisesti.

– Saatoin olla Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan viimeinen konservatiivinen professori, hän ilmoittaa.

Kahvi on niin vahvaa, että sillä voisi herättää kuolleita, mutta silläkään ei voi herättää Suomen kansaa.

Konservatiivi haluaa säilyttää asioita ennallaan. Talonen haluaisi säilyttää perinteisen kristinuskon.

– Sen vastakohdaksi on tullut Suomen evankelis-luterilaisen kirkon valtavirrassa uusi valistushenkinen kristinuskon tulkinta.

– Uusi uskonto!

– Siis siihen verrattuna, minkälainen kirkko oli vielä 1970-luvulla.

Rauhansanalainen Vähäkyröstä

Jouko Talonen kasvoi Vähässäkyrössä, joka on ”Vaasan nuutuva esikaupunki”. Talosen lapsuudessa se oli kuitenkin Etelä-Pohjanmaan vauraimpia alueita.

– Leikkuupuimuri kulki ja karjakello kilkatti.

Sukututkimuksissa on selvinnyt, että talo nimeltä Talonen tunnettiin Vähässäkyrössä jo 1540-luvulla. Kun lestadiolaisuus tuli Pohjanmaalle 1870-luvulla, Vähäkyrö oli sen ensimmäisiä tukikohtia. Rauhan sana -liikkeen irtautuessa vanhoillislestadiolaisuudesta 1934, Talosen suku seurasi pääosin Rauhan sanaa.

– Vuosi 1934 oli syvä tragedia lestadiolaisuudessa, Talonen huokaa.

Hän oli Rauhan sanan rippileirillä Himangalla vuonna 1969 ja koki siellä uskoontulon.

– Evankeliumi kirkastui. Se oli innostava kokemus.

Keskikoulussa Talonen oli hikipinko. Historia ja politiikka kiehtoivat. Ihmettelen, miten varhaisnuori voi olla kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista, mutta Talonen muistuttaa, että 1960-luvulla kaikki oli poliittista.

– Minulle ei vasemmistolaisuus uponnut ja olin jo nuorena antikommunisti.

Yliopisto oli luonteva suunta nuorelle älykölle. Talonen aloitti historian opiskelun Oulussa.

Latvialainen nyrkkeilijä

Oulusta Jouko Talonen jatkoi Helsinkiin teologiseen tiedekuntaan. Hän suuntautui kirkkohistoriaan, valmistui vuonna 1981, sai pappisvihkimyksen ja toimi lyhyen ajan Malmin seurakunnan apupappina. Sen jälkeen alkoi ”tuskallinen ja pitkä” pätkätöiden kausi. Talonen oli kirkkohistorian professoreiden assistenttina ja välillä apulaispappina Paavalin seurakunnassa.

– Varmaankin olisin siirtynyt kokonaan seurakuntatöihin, ellei professori Eino Murtorinne olisi aloittanut projektejaan Baltian kirkkoihin liittyen.

Talonen innostui Latvian kirkkohistoriasta pappisliiton matkalla vuonna 1984. Kohteina olivat Neuvosto-Viro ja Riika.

– Törmäsin Latviassa mieheen, joka kertoi olleensa maan tärkeimpiä urheilijoita, nyrkkeilijä, ja yrittäneensä pakoon Suomeen. Hän jäi kiinni Karjalan metsissä. Hän kiinnostui uskonasioista, ja sen vuoksi hänet erotettiin urheiluinstituutista. Myöhemmin hänestä tuli luterilainen pappi. Jatkoimme kirjeenvaihtoa, ja siitä avautuivat yhteyteni Latviaan.

Talosesta tuli Latvian kirkon historian päätoiminen tutkija 11 vuoden ajaksi. Siinä sivussa, vuonna 1997, hän väitteli filosofian tohtoriksi Neuvosto-Latvian kirkkohistoriasta. Teologian tohtorin arvon Talonen oli saanut vuonna 1988.

Latvian kirkolla on hieman erikoinen historia. Se vihki naispappeja ennen vuotta 1993 mutta ei enää sen jälkeen. Kirkko kumosi naispappeuden, kun nykyinen arkkipiispa Jānis Vanags vihittiin virkaansa.

Talosella on ollut läheiset yhteydet Vanagsiin ja muihinkin Latvian kirkon vaikuttajiin.

– Monet varmaan syyttävät, että Talonen on touhunnut Latviassa ja siksi siellä ollaan niin jyrkkiä. Mutta myös Missouri Synodi on vaikuttanut. Täytyy muistaa myös, että Latvian kirkon konservatiivisiipi nousi jo 1980-luvun nuorisoherätyksen myötä vahvoihin asemiin.

– Todellinen syy Latvian kirkon konservatiiviselle muutokselle oli se, että maaperä oli valmis tunnustukselliselle teologialle.

Järkyttävä exit

Suomessa Jouko Talonen tunnetaan erityisesti herätysliikkeiden asiantuntijana.

– Aivan viime aikoina olen kiinnostunut siitä, onko kristinuskolla tulevaisuutta Euroopassa ja Pohjoismaissa.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nelivuotiskertomus 2016–2019 oli herättävää luettavaa.

– Olemme valtavassa murroskohdassa. Kirkko voi menettää asemansa kansankirkkona, jolloin siitä tulisi vain yksi toimija muiden uskontojen joukossa.

Rippi on verraton sielun voide. Vaikeiden asioiden jakaminen pitää pään veden pinnalla.

Helsingissä vain puolet ihmisistä kuuluu kirkkoon. Toisaalta joissain pohjoisen seurakunnissa, kuten vaikka Kinnulassa, Reisjärvellä ja Perhossa, osuus on vielä yli 90 prosenttia.

– Mutta ne ovat tyhjeneviä alueita. Kirkon tulevaisuus ratkaistaan suurissa kaupungeissa, ja niissä ei hyvältä näytä. Helsingissä ja muissa suurissa kaupungeissa on järkyttävä exit, joka etenee millenium- ja z-sukupolvissa.

– Sitä paitsi, Suomessa ei ainoastaan kansankirkko ole romahtamassa. Ortodoksikirkkokaan ei kasva, eivätkä perinteiset vapaakirkot.

Kato käy myös kirkon herätysliikkeissä. Talosen mukaan körttiläisyyden aktiivinen väki on vähentynyt dramaattisesti. Vanhoillislestadiolaisuudessakin on murros meneillään.

– Sieltä poistuu nuorisoa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana on lähtenyt useita tuhansia.

– Koronakaan ei saanut aikaan kansanherätystä. Se vain vahvisti exitiä. Tämä on kyyninen arvio, ja toivon olevani väärässä.

Talonen kertoo havainneensa, ettei myöskään ”tiukimmin napitettu luterilaisuus” menesty suomalaisen nuorison keskuudessa.

– En tarkoita tällä Sleytä, enkä välttämättä Lähetyshiippakuntaakaan.

– Jos painopiste on vahvasti ylhäältä johdetussa sakramentaalisuudessa ja hyvin tiukassa opin tulkinnassa, se ei vetoa. Sanon suoraan, että pienten luterilaisten vapaakirkkojen tarina ei ole Suomessa onnistunut.

– Lähetyshiippakuntaa lukuun ottamatta.

Konservatiivit ahtaalla

Vaikka Jouko Talonen ei haluakaan olla mikään tiukkapipo, hän pitää kyllä kiinni teologisista periaatteistaan.

– Kaikki varmaan tietävät, että olen virkakysymyksessä kristikunnan perinteisellä kannalla. Jonkun mielestä olen varmaan liiankin jyrkkä.

– Missä määrin virkakysymyksellä oli vaikutusta urakehitykseeni, on vaikea osoittaa, mutta eiväthän tämän suuntaiset mielipiteet mitään meriittejä olleet teologisessa tiedekunnassa, jossa vallitsi vielä 1980-luvulla huomattava sidonnaisuus kirkkoon.

”Jatkuvia pätkätöitä, virkojen hakemista ja sivuun joutumista”, Talonen kuvaa.

Se ei tainnut olla helppoa.

– Olen kuitenkin vuosikymmenten varrella mielestäni vapautunut katkeruudesta. Se tapahtui hengellisen prosessin kautta.

– En edes koskaan pyrkinyt korkeimpiin yliopistollisiin hallintotehtäviin. Olen nauttinut opetuksesta ja tutkimuksesta ja iloinnut miellyttävistä työtovereistakin.

Rippi pitää pään pinnalla

Jouko Talonen arvostaa yksityisyyttä. Hän puhuu mieluummin akateemisesta urastaan kuin henkilökohtaisista asioistaan. Hengellistä elämäänsä hän kuitenkin suostuu avaamaan.

– Raamattua tulee luettua liian vähän. Se jää Päivän tunnussanaan aamuisin. Mutta erityisesti 90-luvun lopusta asti rukous on avautunut minulle uudella tavalla. Konkreettinen rukouselämä ja rukousvastaukset. Niitä on tullut.

Myös sielunhoito on professorille tärkeää.

– Olavi Rimpiläistä lainatakseni rippi on verraton sielun voide. Vaikeiden asioiden jakaminen pitää pään veden pinnalla.

Eläkkeelle siirtyminen oli Talosen elämässä lähinnä muodollisuus. Hän jatkaa emeritusprofessorina, luennoitsijana ja asiantuntijatehtävissä.

– Tutkimus jatkuu niin kauan kuin jalat ja pää toimivat.

Niistä hän huolehtii kävelyllä, sauvakävelyllä ja pyöräilyllä.

– Joka päivä pitää tehdä urheilusuoritus.

On helppo lähteä uhoamalla ulos baabelista, mutta entäs sitten, jos oma porukka onkin riitainen.

Talosella on vanhemmiten tarve keskittyä oleelliseen. Hän ei jaksa enää kärhämöidä. Hän siteeraa vanhaa körttiviisautta: ”Kohti ristiä, kohti keskusta, kohti Kristusta.”

– Sen kysymyksen esitän jokaiselle ikääntyvälle, että ovatko pikkuriikkiset oppikiistat ne asiat, joista olet erityisesti huolissasi kuolinvuoteellasi? Vanhaa ystävääni Timo Holmaa lainatakseni minulla ei ole mitään muita tavoitteita kuin kunniallinen hautaus.

En ole varma, onko mukana huumoria vai ei.

Kirkossa Talonen aikoo ilmeisesti pysyä.

– Ehkä en kuitenkaan seuraa professori Osmo Tiililän tietä, vaikka en olekaan moniin kirkon ratkaisuihin tyytyväinen. Elämänkokemus on tehnyt minut varovaisemmaksi.

– Suosittelisin herätysliikkeille harkintaa. On helppo lähteä uhoamalla ulos baabelista, mutta entäs sitten, jos oma porukka onkin riitainen.

Mutta entä jos herätysliikkeet kuitenkin, syystä tai toisesta, joutuisivat kirkon ulkopuolelle? Mitä niiden pitäisi silloin tehdä?

– Paras olisi, jos raamatulliset herätysliikkeet muodostaisivat sateenvarjokirkon, joka olisi niin kuin vanha kansankirkkomme. Jokainen herätysliike saisi edustaa omaa traditiotaan. Sateenvarjolle tarvittaisiin sitten Olavi Rimpiläisen tai Simo Kivirannan tyyppinen kokoava johtaja. Tämän uuden kirkon pohja voisi olla Suomen teologinen instituutti.

– Mutta se ei olisi helppo tie.

Piditkö artikkelista? Saat lisää mielenkiintoisia juttuja tilaamalla Uuden Tien verkkolehden tästä. Jaa artikkeli myös sosiaalisessa mediassa.

Tutustu myös visioomme alla olevan videon kautta: