Evankeliumi haastaa aina kulttuurin

Rasismikysymykset kuohuttivat viime vuonna monessa maassa, ja entisten kolonialistien patsaita vaadittiin poistamaan. Samat laivat, jotka kuljettivat aikoinaan kolonialisteja siirtomaihin, veivät todennäköisesti mukanaan myös lähetystyöntekijöitä. 

Oliko kolonialisteilla ja läheteillä sama agenda? Entä millaisella asenteella nykylähetin tulisi astua vieraaseen kulttuuriin? 

Sisaria ja veljiä maan äärissä 

Kolonialismin huippukausi ja protestanttisen lähetystyön nousukausi sijoittuvat ajallisesti päällekkäin, 1800-luvulle ja 1900-luvun alkuvuosikymmenille. 

– Teollisuus kasvoi tuolloin vauhdilla, ja siirtomaiden luonnonvaroja hyödynnettiin härskisti sen tarpeisiin, kuvailee teologian tohtori Pekka Huhtinen, joka on pitkäaikainen lähetystyöntekijä sekä Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen entinen lähetysjohtaja. 

Samaan aikaan laajat herätykset innostivat kristittyjä organisoimaan lähetystyötä maan ääriin. Myös Suomessa oli tuolloin suuria herätyksiä, ja ulkolähetystyö alkoi kukoistaa. Hätä sieluista ajoi liikkeelle. 

Kun kolonialistit pyrkivät hallitsemaan siirtomaata ylhäältä käsin, lähetystyöntekijä pyrki osaksi yhteisöä.

Vaikka lähetit saattoivat matkustaa samoja reittejä kuin kolonialistit, he pyrkivät toimimaan erillään siirtomaavallasta. Paikallisten silmissä kaikki valkoihoiset näyttäytyivät yleensä yhtenä joukkona ennen parempaa tuttavuutta, ja siksi henkilökohtainen tutustuminen paikallisiin oli läheteille tärkeää. 

Kun kolonialistit pyrkivät hallitsemaan siirtomaata ylhäältä käsin, lähetystyöntekijä pyrki osaksi yhteisöä. Evankeliumi välittyi syvällisen kohtaamisen kautta. 

– Tutustumisen jälkeen paikalliset ja lähetit olivat usein pian sisaria ja veljiä Kristuksessa. En toki väitä, etteikö joskus olisi sorruttu länsimaiseen ylemmyyden tunteeseenkin. 

Kovin yhtenäistä linjaa lähetystyön ja kolonialismin suhteesta on haastavaa vetää, sillä niin lähtijöitä kuin lähettäjiä oli runsaasti. 

Dosentti Mika Vähäkangas on todennut artikkelissaan ”Onko missiologialla paikkaa kolonialismin jälkeisessä maailmassa?” (2020), että usein lähetit vastustivat siirtomaavallan julmimpia muotoja, mutta eivät välttämättä aina itse järjestelmää. Toisaalta esimerkiksi orjuutta Britanniassa vastustivat juuri herätyskristityt, ja Raamatun opetus ihmisestä Jumalan kuvana haastoi äärimmäistä rotuoppia. Kolonialistien harjoittama väkivalta saattoi välillisesti jopa edistää kristinuskon leviämistä, koska sorretut ihmiset pakenivat usein lähetysasemien turviin. 

Ajan hengeltä lähetystyöntekijät eivät kuitenkaan täysin välttyneet. Vähäkangas kirjoittaa artikkelissaan: ”Länsimainen lähetysliike edusti useimmiten hyväntahtoista paternalistista kolonialismia, jossa valkoinen henkilö tiesi, mikä on ’pakanalle’ parasta.” 

Evankeliumi haastaa kulttuurin 

Minkälaisella asenteella nykypäivän lähetin sitten tulisi astua uuteen kulttuuriin? 

Pekka Huhtinen tekee olennaisen eron lähetystyön ja pakkokäännyttämisen välille. Kyse on ennen kaikkea pelastuksen ilosanoman viemisestä, jossa valtuuttajana on ylösnoussut Jeesus Kristus. Evankeliumi ei ole vain jokin määrittelemätön hyvä sanoma, vaan se on sanoma syntien anteeksiantamuksesta ja iankaikkisesta pelastuksesta. 

– Sanoma itsessään puhuu, ja me olemme vain sen kantajia. 

Sivutuotteena evankeliumi kuitenkin haastaa aina vallitsevaa kulttuuria tavalla tai toisella, Huhtinen toteaa. Jo alkukirkon aikoina kristittyjä kutsuttiin maailman villitsijöiksi, sillä shokeeraava sanoma vaaransi esimerkiksi liiketoiminnan Artemiin temppelillä. 

– Pehmyt kohtaaminen se ei ollut. 

Ei ole olemassa mitään ”puhdasta kulttuuria”, johon ei saisi koskea.

Tietoisesti konfliktia ei lähetyskentillä kuitenkaan ole syytä hakea. Kun Jumalan rakkaus ja evankeliumi koskettavat ihmisiä, tämä vaikuttaa myös kulttuuriin. 

– Ei ole olemassa mitään ”puhdasta kulttuuria”, johon ei saisi koskea. Emme kohtaa kulttuureja tai uskontoja vaan ihmisiä, jotka epätäydellisesti edustavat jotakin kulttuuria tai uskontoa. 

Joskus lähetystyöntekijän vaikutus kulttuuriin johtuu yksinkertaisesti siitä, että paikalliset arvostavat häntä ja hänen työtään. Esimerkiksi Ambomaalla pitkän uran tehnyt lähettipioneeri Martti Rautanen oli yhteisössään niin kunnioitettu, että paikalliset nimesivät lapsiaan hänen mukaansa. 

Kunnioittava asenne vierasta kulttuuria kohtaan on toki tärkeää myös lähetin puolelta. 

– Jokaisella kulttuurilla on varmasti hienoja piirteitä eikä lähetystyön tule murskata tai muuttaa niitä. Tästä voisi mainita esimerkkinä erilaiset käytöstavat. Yhdessä kulttuurissa kätellään, toisessa kumarrellaan. 

Opetusta vaikeista asioista 

Kristinuskon ja luomisjärjestyksen vastaiset kulttuuriset ja uskonnolliset tavat eivät muutu itsestään. Tarvitaan kärsivällistä raamatullista opetusta, Huhtinen toteaa. Entiseltä lähetyskentältään Japanista hän mainitsee tulenaran esi-isien henkien palvonnan. 

– Näin vaikean asian opettaminen jää herkästi väliin. Erityisen vaikeaa tämä on paikallisille pastoreille. Emme voi tehdä ihmisten puolesta päätöksiä, mutta voimme opettaa, mikä on kristillinen asenne epäjumalanpalvontaan ja selkiyttää, mikä on esi-isien kunnioituksen ja palvonnan ero. 

Opettaminen ja sosiaalinen auttaminen saavat lähetyskentillä myös kulttuurisesti aikaan paljon hyvää. 

– Lähetystyö on vaikuttanut eri maissa valtavasti esimerkiksi kysymykseen vammaisen ihmisarvosta. Joissakin kulttuureissa ja uskonnoissa vammaisten ajatellaan edustavan jumalten kostoa. 

Veturina evankeliumi 

Niin tärkeää kuin diakoninen ja sosiaalinen auttaminen onkin, Pekka Huhtisesta on hieman sääli, että se on länsimaisissa kirkoissa nykyään ottanut pääroolin evankeliumin kustannuksella. Lähetystyön volyymi on siirtynyt pitkälti Afrikan ja Aasian kirkkoihin. Huhtinen iloitsee nuorempien kirkkojen lähetysaktiivisuudesta, mutta toivoisi samaa kärkeä takaisin myös länsimaiseen lähetystyöhön. 

– Ehkäpä saamme Afrikan ja Aasian kristityiltä apua hengelliseen alennustilaamme. Evankeliumin julistaminen on se veturi, joka edellä lähetystyöhön tulisi Jeesuksen tehtävänannon mukaan mennä. 

Sen perässä tulevat muut tärkeät asiat, joita lähetystyössäkin edistetään. Huhtinen on itse vieraillut esimerkiksi kenialaisen masai-heimon parissa, jossa nuoret tytöt on tapana silpoa ja naittaa kuusikymppisille miehille. 

– Siellä tulee törmäys paikallisten tapojen kanssa. Voisimme tietenkin kysyä, onko meillä oikeus puuttua asiaan, mutta olemme päättäneet puuttua. Näemme tämän kristityn velvollisuudeksemme. 

Lähetysjärjestöjen organisoiman koulutuksen ja turvakotien ansiosta moni tyttö on välttänyt karun kohtalon. Samalla moni on saanut ammatillista koulutusta. 

Uuskolonialismia lähetyskentille? 

Lukuisten hyvien hedelmien lisäksi lähetystyön mukana on joillekin lähetyskentille valunut myös joitakin huonoja malleja. Huhtiselle tulee ensimmäisenä mieleen länsimainen materialismi. 

– Siirtomaavallan aikana oli selvä rikas–köyhä -asetelma, ja silloin raha oli monessa mielessä iso vipu. Sen myötä on saatettu luoda asenteita, että rahalla saa kaikkea, jolloin rahaa on kiusaus varmasti myös käyttää väärin. 

Lähetyksen kautta saatetaan viedä lähetyskentille länsimaisia trendejä, jotka muuttavat paikallisia arvoja.

Historiallisesti kolonialismin aika on jo ohi, mutta Huhtisen mukaan matka uuskolonialismiin on lopultakin melko lyhyt. Nykyään lähetyksen kautta saatetaan esimerkiksi viedä lähetyskentille länsimaisia trendejä, jotka muuttavat paikallisia arvoja. Esimerkkinä Huhtinen mainitsee liberaalien kirkkojen ja niitä edustavien lähetysjärjestöjen avioliitto- ja sukupuoliopetuksen, jota viedään naisen ja miehen avioliittoa luonnostaan kunnioittaviin kulttuureihin.