Nyt ei jäähdytellä
– Lähdemme yhdessä tekemään tavoittavaa lapsityötä. Omat lapsemme eivät yllättyneet lähdöstämme ja he ovat sanoneet olevansa meistä ylpeitä, Jarmo ja Pirjo Sormunen kertovat. Kuva: Mari Turunen
– Meitä ei ole kutsuttu keräämään tavaraa, vaan ihmisiä taivaaseen. Jumalalla on aina meille hommia, ulkomaan kentälle valmistautuva eläkeläinen Jarmo Sormunen, tiivistää.
Eläköityminen on elämänvaihe, jossa moni suunnittelee golf-osakkeen ostoa. Mutta toisinkin voi valita. Pesän tyhjennyttyä Jarmo ja Pirjo Sormunen valmistautuvat lähtemään ensimmäistä kertaa lähetystyöhön. Parhaillaan he opiskelevat unkarin kieltä ja perkaavat ylimääräisiä tavaroita.
He näkevät tekevänsä edelleen samaa mitä ennenkin, hengellistä työtä. Maa vain vaihtuu.
– Tiedämme, että hengellisestä työstä ei jäädä eläkkeelle. Mutta eläkkeellä voi valita, mitä tekee, Pirjo kuvaa.
Todellisuudessa vain Jarmo on siirtynyt eläkkeelle reilu vuosi sitten, Pirjolla on vielä vajaa kymmenen vuotta aktiivista työuraa jäljellä. Elokuussa he suuntaavat Operaatio Mobilisaation (OM) työhön Unkariin, Tata-nimisen kaupungin laitamille aloittamaan tavoittavaa lapsityötä.
Köyhällä alueella on vakava päihdeongelma ja syrjäytymistä, eikä lapsille ole tarjolla muuta kuin koulu.
– Minulla on haaveena päiväleirit ja iltapäiväkerhot ja lasten tukeminen. Siten tuemme koko yhteisöä, Pirjo kuvaa.
Kotikenttä on hoidettava ensin
Siitä täytyy olla ainakin viisitoista vuotta. Exit oli keikalla Kansanlähetyspäivillä, ja spiikissään Pekka Simojoki kehotti, että älkää tulko vanhoiksi pieruiksi.
– Hän kertoi, kuinka kiertäessään Suomea hän näkee vanhoja kavereita, joiden kanssa oltiin nuorina palavia ja innokkaita evankelioimaan maailma. Kahdenkymmenen vuoden päästä heistä oli tullut vanhoja pieruja, Pirjo muistelee.
Viesti kolahti, ja siitä tuli pariskunnalle motto. He eivät haluaisi jämähtää toistamaan samoja kaavoja tai vetäytyä kentältä vanhoina ja kokeneina.
Lähetystyölle he ovat olleet aina avoimia, ja avioliiton alussa he rukoilivat sitä tosissaan, mutta työ kutsui kotimaassa. Jarmo kiersi ympäri Suomea Kansanlähetyksen palveluksessa, ja Pirjo hoiti perheen neljää lasta kotiäitinä kuusitoista vuotta. Aluksi se tuntui hyllylle joutumiselta.
– Sitten Jumala herätti voimakkaasti siihen, että sinun lähetyskenttäsi on kotona. Koin, että tehtäväni oli opetuslapseuttaa ensin omat lapseni.
Myöhemmin Pirjo jutteli lasten kanssa siitä, kuinka kova paikka oli joutua syrjään. Silloin yksi lapsista muistutti, että äiti on kasvattanut neljä lähetystyöntekijää.
– He kaikki ovat olleet vähintään puoli vuotta OM:n työssä koulun jälkeen, ja osalla on lähetyskutsu, nainen liikuttuu.
Ei olekaan jäähdyttelyn aika
Mutta lähteä itse? Asia alkoi kutkutella mielessä, ja kerran vuodessa Pirjo kysyi Jarmolta, olisiko tämä valmis lähtemään.
Kaksi vuotta sitten lähdön tiellä olevia esteitä alettiin raivata. Kun viimeinen lapsi muutti omilleen ja Pirjon toimiminen kolmen lähisukulaisen omaishoitajana päättyi, he laittoivat hakuprosessin liikkeelle.
Tiedämme, että hengellisestä työstä ei jäädä eläkkeelle. Mutta eläkkeellä voi valita, mitä tekee.
– Halusin antaa Pirjon seurata omaa kutsuaan, sillä olemme menneet tähän saakka pitkälti minun kutsuni edellä. Ajattelin, että voin himmailla eläkeläisukkona ja katson, kun Pirjo tekee töitä, Jarmo kuvaa.
Vuosi sitten he osallistuivat OM:n pitkäaikaisesta lähetystyöstä kiinnostuneille tarkoitettuun Lähetä minut -viikonloppuun. Silloin Jarmo yllätettiin.
– Jumala kohtasi minut, ja sain lähetyskutsun. Tajusin, että Jumala haluaa minunkin lähtevän.
Pirjo oli rukoillut ennen lähtöä Jumalan vahvistavan jollain tavalla, että ajatus lähtemisestä ei ole vain oma haave, vaan Jumalan tahto.
– Sanoin Jumalalle, etten edes tiedä miten voit minut siitä vakuuttaa, sillä olen aika skeptinen. Kun Jarmo sai oman lähetyskutsun, se oli vahva merkki. En halunnut, että Jarmo jäähdyttelee kirjoittelemalla tai lähettämällä Suolapaloja Suomeen, vaan halusin, että lähdemme yhdessä työhön.
Miten käytämme vapauttamme?
Viikonlopun jälkeen Sormuset täyttivät hakemuspapereita, ja heidän tietonsa lähetettiin OM:n kansainväliseen jakeluun. Useasta maasta vastattiin, että heidän lahjoilleen löytyisi käyttöä. Yksi vastaus tuli Unkarista.
Maa oli jo Pirjon sydämellä, sillä hän oli tehnyt Unkariin kolme aktiomatkaa.
– Lähdin ensimmäisen kerran aktioon 50-vuotiaana! Ensimmäisellä matkalla menin opettamaan englantia ja Raamattua lastenleirille. Kaksi kertaa vein seurakuntamme nuoria nukketeatteriaktioon, jossa kiersimme kouluja Budapestin ympäristössä.
Sormuset kävivät läpi saamiaan vastauksia ja hakivat kohdetta, josta löytyisi heille sopivaa haastetta. Aikaisemmin Unkariin varattu lomamatka vaihtui tiimiin tutustumiskäynniksi, joka vahvisti päätöksen. Kohde olisi Unkari.
– Itäblokki tuli lähelle, kun poikamme Pekka oli vuoden OM:n työssä Moldovassa ja meillä oli slovakialainen vaihto-oppilas. Sitten aloin ramppaamaan Unkarissa. Näimme, mitä kommunismi on saanut aikaan. Suomi sai syystä säilyä itsenäisenä ja lähettää tuhansia lähetystyöntekijöitä samaan aikaan, kun siellä elettiin rautaesiripun takana. Mutta miten me kristityt nyt käytämme vapauttamme? Se nolottaa minua, Pirjo miettii.
Nuorten mobilisoimista
Suhde Operaatio Mobilisatioon syntyi Teen Street -tapahtumissa, jonne Satamaseurakunta lähettää vuosittain ryhmän nuoria. Vuonna 2010 Pirjo lähti mukaan. Kaikkiaan reissuja tuli tehtyä kahdeksan. Noilla matkoilla Pirjo näki, kun moni nuori sai lähetyskutsun.
Järjestön dynaamisuus ja tunnustustenvälisyys innosti. Sellainen Just do it -meininki, jossa nuorille annetaan mahdollisuus lähteä silloin, kun into on päällä. Pirjo kertoo nuoresta, joka kysyi varkki-illassa, pitääkö olla 18-vuotias voidakseen lähteä. Hän oli tuolloin 14-vuotias.
– Sittemmin hän on osallistunut kolmeen aktioon Unkarissa ja Montenegrossa sekä Teen Street -tapahtumiin.
On tilastollinen fakta, että suurin osa lähetystyöntekijöistä on osallistunut ensin lyhytaikaiseen lähetystyöhön, siksi nuoria todella kannattaa mobilisoida.
Elämän jälkiruoan voi jakaa
Sormusille työ on ollut hengellinen kutsu ja hengellinen elämä. Samoin lapset ovat olleet yhteinen projekti. Kun kuviot ovat menneet uusiksi, on pitänyt opetella uusia asioita.
Meillä on velvollisuus antaa kokemuksemme eteenpäin.
– Joudumme keskustelemaan, kuinka tässä uudessa vaiheessa toimitaan. Kun ei ole enää mitään, mihin pakenee, joutuu tutustumaan siihen ihmiseen, jonka kanssa on elänyt ne kymmenet vuodet. Monella voi tässä vaiheessa nousta pintaan omia kipuja, ja ne on kohdattava, Jarmo avaa.
Jarmolle, helposti innostuvana luonteena, eläkkeelle siirtyminen on ollut helpotus. Samalla avautuu uusi mahdollisuus parisuhteessa.
– Haluan ajatella, että se on hienoa, vaikka ei helppoa olisikaan. Jumala voi käyttää tai olla käyttämättä uudessa tilanteessa. Haluaisin olla mies, joka palvelee yhdessä vaimonsa kanssa, niin kuin Jumala haluaa.
Kun Pirjo kertoi ei-uskovalle työkaverilleen lähtösuunnitelmista, nainen oli silminnähden ilahtunut.
– Hänestä oli hienoa, että meillä on vielä jotain uutta tulossa. Ja saamme lähteä tekemään yhdessä jotain merkityksellistä.
Osaksi tiimiä
Tatan laitamilla, jonne Sormuset asettuvat, näkymät ovat maaseutumaiset ja talot ovat usein ränsistyneitä. OM Unkari on vuosien ajan auttanut joitakin perheitä kunnostamaan talojaan.
Sormuset visioivat, että Suomestakin voisi tulla rakennusporukoita tekemään vastaavaa. Silloin moni huomaisi miten moninaista lähetystyö voi olla. Erilaisia lahjoja ja taitoja tarvitaan.
Heidän tarkoituksenaan on asua yhteisön keskellä, mutta ihan vesijohdottomaan hökkeliin Sormuset eivät muuta. Oman lähdön suhteen Sormuset ottavat realiteetit huomioon.
– Tässä iässä ja tällä terveydellä emme voi enää lähteä pioneerityöhön. On huomioitava elämän tuomat rajoitteet.
– Me emme mene sinne perustamaan Satamaseurakuntaa, vaan menemme palvelemaan tiimiin, joka toimii yhteistyössä paikallisen baptistiseurakunnan kanssa.
Alussa aikaa menee unkarin kielen opiskeluun, mutta OM:n tiimissä käytetään englantia. Erityisesti mentoroinnille on
tarvetta. Pirjo näkee, että länsimaiset kristityt ovat laiskoja antamaan oppimaansa eteenpäin.
– Sen ei pitäisi olla vaihtoehto. Meillä on velvollisuus antaa kokemuksemme eteenpäin.
Jarmon mukaan suomalaisessa kristillisyydessä ymmärretään armon ja lain tasapaino. Tämä voi tukea itsensä uuvuttaneita lähetystyöntekijöitä.
– OM:n perustaja George Werwerillä on näky uudesta ihmisryhmästä, joka voi tehdä lähetystyötä – eläkeläiset. Moni on hyvässä kunnossa, ja nykyään meillä on omaisuutta enemmän kuin koskaan ennen. Eläkeläiset on ryhmä, jota ei voi olla hyödyntämättä, mies innostuu
Työsuhteen päättyminen oli napanuoran katkaisu
Kun 27 vuoden työura saman järjestön palveluksessa päättyy työsuhteen purkamiseen, se on henkisesti raskas paikka. Valtakunnallisena raamattuopettajana ja kirjailijana Jarmo Sormunen oli Kansanlähetysliikkeen näkyvimpiä henkilöitä muun muassa radio- ja televisio-ohjelmien ansiosta.
Kun Sormuset päättivät erota kirkosta syksyllä 2007, työnantaja koki, ettei heidän työsuhteensa voi jatkua, sillä Jarmo johti Jyväskylässä Leipäsunnuntai-yhteisöä. Se olisi näyttänyt oman seurakunnan perustamiselta.
Tunnetasolla niin Sormuset kuin monet kansanlähetysläisetkin kokivat tilanteen hyvin kipeänä. He ovat huomanneet, että samanlaisia tilanteita kohdataan myös muissa herätysliikkeissä ja kirkkokunnissa.
– Jälkeenpäin ajattelen, että se oli minulle napanuorankatkaisu. Olin tullut uskoon ja tehnyt koko työurani Kansanlähetyksessä. Oli hyvä katsella, miltä sen ulkopuolella näyttää.
Keväällä 2008 kotona asui neljä kouluikäistä lasta. Yhtenä yönä ahdistus iski päälle, ja Jarmo mietti, mitä hän on mennyt tekemään.
– Rukoilin, että jos Herra puhut, niin puhu nyt. Raamatusta avautui Ilmestyskirjan kohta: ”Minä tiedän sinun tekosi. Edessäsi on nyt avoin ovi, minä olen sen avannut, eikä kukaan voi sitä sulkea. Sinun voimasi ovat vähäiset, mutta sinä olet ottanut sanani varteen etkä ole kieltänyt nimeäni.”
Kun käsillä olivat viimeiset Cafe Raamatun kuvaukset, Martti Ojares veti Jarmo Sormusen kahvitauolla sivuun ja tarjosi tälle puoli tuntia ohjelma-aikaa kahdesti kuukaudessa. Siitä syntyi TV7-kanavalla pyörivä Varustamo. Tunnustuksiin sitoutumaton Satamaseurakunta perustettiin kesäkuussa 2008.