Kenen elämä on elämisen arvoista? Kuka sen saa määrittää? Millainen kärsimys on sietämätöntä? Eutanasia-keskustelu paljastaa kuolemaan liittyviä pelkoja ja yhteiskunnan arvoja.

”Tahdon kuolla ylpeästi, kun ei ole enää mahdollista elää ylpeästi.” (Friedrich Nietzche)

Viime viikkojen keskustelu hyvästä kuolemasta lähti liikkeelle 7. marraskuuta käynnistetystä kansalaisaloitteesta, jonka vireillepanijoina ovat entiset kansanedustajat Iiro Viinanen ja Esko Seppänen. Heidän tavoitteenaan on saada Suomeen eutanasia-lainsäädäntö.

Lain tarvetta perustellaan kuolevan sietämättömän kärsimyksen lyhentämisellä. Kansalaisaloitteessa määritellään kriteerit, joiden täyttyessä eutanasia voitaisiin suorittaa.

Ensimmäinen kriteeri kuuluu seuraavasti: ”Potilaalla on sietämättömiä fyysisiä ja/tai psyykkisiä oireita, kipuja ja kärsimyksiä, joita ei voida hyvänkään saatto- tai palliatiivisen hoidon avulla ja lääketieteen keinoin olennaisesti lievittää.”

Muina kriteereinä aloitteessa luetellaan kuolemaan johtava sairaus, potilaan oikeus­toimikelpoisuus ja potilaan toistuva pyyntö eutanasiasta.

Hoitava lääkäri velvoitettaisiin informoimaan potilasta käytettävistä hoitovaihtoehdoista, konsultoimaan toista lääkäriä ennen eutanasia-päätöksen tekoa ja ilmoittamaan eutanasiasta sitä valvovalle elimelle.

Momentum asenteissa

Vuonna 2013 eutanasiaa ajava kansalaisaloite raukesi kannatuksen puutteeseen. Nyt on toisin. Uusi aloite on kerännyt kannatusilmoituksia noin
40 000 kappaletta marraskuun loppuun mennessä.

Viime vuonna Lääkäriliiton, Apteekkariliiton ja Lääketietokeskuksen tilaamasta väestökyselystä kävi ilmi, että 75 prosenttia suomalaisista hyväksyy eutanasian ja vain 11 prosenttia vastustaa sitä. Nuorten aikuisten ikäryhmässä (25–34-vuotiaat) eutanasian hyväksyi lähes 90 prosenttia.

On lääkärin etiikan vastaista, jos hoidon huono saatavuus tai laatu yritetään ratkaista säätämällä laki eutanasiasta.

Kansalaisten ohella lainsäätäjien asenteet eutanasiaa kohtaan ovat kääntyneet myönteisemmiksi. Vaalikoneen vastauk­sissa yli puolet kansanedustajista (60 prosenttia) kannatti eutanasiaa.

Sama kehitys on nähtävissä hoitohenkilökunnassa. Vuonna 2013 tehdyssä kyselyssä noin puolet lääkäreistä olivat valmiita laillistamaan eutanasian Suomessa. Kuitenkin vain viidesosa lääkäreistä oli valmis toteuttamaan eutanasiaa.

Tämän vuoden lokakuussa julkistetussa kyselyssä ei tiedusteltu mielipidettä eutana­siasta vaan kuolinavusta. Tässä Duodecimin ja Lääkäriliiton kyselyssä noin kolmannes lääkäreistä olisi valmis avustamaan potilasta itsemurhassa, jos laki sen sallisi.

Kärsimyksen moni-ilmeisyys

Gallupeista huolimatta Suomen Lääkäriliitto vastustaa eutanasiaa. Syyt ovat painavat.

– Jos eutanasialaki tehdään, sen tekohetkellä ollaan tarkkoja kriteereistä ja pyritään määrittelemään ne tarkasti. Mutta kun aikaa kuluu, kriteerit höltyvät ja joudumme kaltevalle pinnalle, Lääkäriliiton toiminnanjohtaja Heikki Pälve huomauttaa.

Hänen mukaansa eutana­sian laillistaminen muuttaisi suhtautumisen kuolemaan. Näin on käynyt Hollannissa, missä kolme prosenttia ihmisistä kuolee eutanasiaan. Siitä on tullut tavallinen kuolinsyy.

– Jos eutanasia hyväksytään, kaikki se, mistä nyt puhumme, jää pois. Laillistamisen jälkeen mietitään eutana­sian syiden riittävyyttä: miten lähellä kuoleman on oltava tai millainen kärsimys on riittävää. Ja nämä syyt tulevat höltymään.

Hän ennakoi, että tapausten lukumäärä tulisi ajan saatossa kasvamaan.

Kansalaisaloitteen kriteereissä fyysisen kivun rinnalla mainitaan psyykkinen kipu. Miten sitä voidaan mitata?

– Objektiivisesti emme kykene mittaamaan sen paremmin kipua kuin kärsimystäkään. Tunne on aina subjektiivinen ja vaihteleekin eri tilanteissa. Anestesialääkärinä olen pyytänyt potilasta arvioimaan leikkauksen jäkeistä kipua asteikolla 0–10. Saman toimenpiteen jälkeen potilaiden arviot vaihtelevat.

Paitsi yksilöllistä, kivun kokeminen on myös moniulotteista.

– Kuolemansairasta potilasta vaivaa eksistentiaalinen kärsimys, joka tulee ymmärryksestä, että päivien määrä on rajallinen. Sosiaalista kipua on puolestaan se, kun sairauden vuoksi ei pysty vaikkapa urheilemaan kuten ennen tai kun ulkomuoto muuttuu, eikä enää kehtaa osallistua sosiaa­lisiin tilanteisiin.

Vaikeus päästää irti

Kuoleman lähestyessä potilaan tila heikkenee. Ruoka ei maistu, nieleminen ja liikkuminen käyvät vaikeiksi. Silloin hoidossa olisi vältettävä turhia toimenpiteitä ja keskityttävä potilaan ja omaisten huomioimiseen. Henkilökunnalta tämä vaatii herkkyyttä ja kommunikointitaitoja. Olisi tärkeää selittää, mitä on tapahtumassa.

Kun potilaan arvioidaan kuolevan muutamien päivien tai viikkojen kuluessa, hoitava lääkäri tekee saattohoitopäätöksen keskusteltuaan potilaan ja tämän omaisten kanssa.

Lääkärin kertoessa omaisille, että potilaan aktiivisesta hoidosta siirrytään saattohoitoon, moni järkyttyy. Pälven mukaan omaisten toiveet eivät aina ole realistisia.

– On vaikea päästää irti. Toisaalta omaiset voivat olla keskenään erimielisiä, mitä tulisi tehdä.

Lähestyvä kuolema nostaa tunteet pintaan. Aiemmin kykenevän isän tai äidin näkeminen avuttomana voi olla vaikeaa.

– Normaali kuolema voi näyttää kovalta kärsimykseltä, sillä emme ole tottuneet näkemään kuolemaa.

Pyynnön omaehtoisuus?

Heikki Pälven mukaan lääketieteen kehittymisen myötä vastassamme on uusia eettisiä kysymyksiä.

– Voimakkaasti autettuna ihmisiä voidaan pitää hengissä. Osa näistä hoidoista on raskaita, ja jos ne eivät todellisuudessa auta, on kysyttävä, miten kauan yritetään.

Hän painottaa, että Lääkäriliitto on sitoutunut kärsimyksen lievittämiseen. Eutanasia ei kuitenkaan ole keino siihen.

– Eutanasia-asiassa lääkäri on velvoite- ja arvoristiriidan edessä. Toisaalta lääkärin tulee lievittää kärsimystä, mutta myös suojella elämää. On lääkärin etiikan vastaista, jos hoidon huono saatavuus tai laatu yritetään ratkaista säätämällä laki eutanasiasta. Siksi Lääkäriliitto haluaa painottaa hyvän saattohoidon järjestämisen ensisijaisuutta.

Pälve myös kyseenalaistaa mahdollisen eutanasia-pyynnön omaehtoisuuden.

– Pyyntö olisi monen tekijän summa. Ihminen voi itse pelätä loppuvaihetta, kuten ympäröivä yhteisökin. Jos eutanasia tuotaisiin keskustelussa esiin vaihtoehtona, potilas voisi kokea sen velvollisuutenaan.

Kenen elämä on elämisen arvoista?

Kirkkohallituksen saattohoidon ja sielunhoidon asiantuntija Virpi Sipola näkee eutanasiakeskustelussa oireellisuutta. Se paljastaa, millaista elämää ylipäätään pidetään arvokkaana. Nyt olisi aika puhua siitä.

– Down-lasten syntymät ovat olleet Suomessa laskussa sikiöseulontojen seurauksena. Onko tällä yhteyttä eutanasiaan? hän kysyy.

Sipola muistuttaa, että hyvä saattohoito on moniam­matillista tukea kuolevalle ja hänen läheisilleen. Hyvässä saattohoidossa tarjotaan myös psyykkistä, hengellistä ja terapeuttista tukea.

Sipolan mukaan saattohoitokodeissa tämä osataan, mutta monin paikoin on vielä tehtävää. Vanhusten hoivayksiköissä ei ole aina riittävästi osaamista ja resursseja saattohoitoon.

Hallinnan menettämisen pelko

Virpi Sipolan mukaan oma tarvitsevuus ja riippuvuus muista voi olla pelottavaa. Suomalainen yksin pärjäämisen eetos on vahva ja sen juuret ulottuvat sodan kokeneisiin sukupolviin saakka. Vaikeus olla toisen avun varassa näkyy myös eutanasia-kysymyksessä.

 Jos eutanasia tuotaisiin keskustelussa esiin vaihtoehtona, potilas voisi kokea sen velvollisuutenaan.

– Keskustelussa kuuluu yksilön tarve hallita elämää, tai tarve elää sellaisessa harhassa, että elämä ja kuolema olisivat hallittavissa. Kuolema on jokaisen ihmisen osa. Yhteisöajattelu puuttuu, vaikka kuolema on aina yhteisöllinen ja sosiaalinen asia. Olisi kysyttävä, miten minun kuolemani vaikuttaa muihin.

Hän painottaa, ettei hän ihannoi kärsimystä. Hoitohenkilökunnan eutanasia-kantaa selvittäneissä gallupeista ja tutkimuksista käy ilmi, että moni on valmis sallimaan eutanasian, mutta pitää tärkeänä säilyttää mahdollisuuden kieltäytyä sen toteuttamisesta. Itsekin sairaanhoitajana työskennelleenä Sippola tunnistaa ristiriidan.

– Hoitohenkilökunnan etiikka on elämää suojelevaa. Meissä on syvällä ajatus, että tappaminen on moraalisesti väärin. Etäännyttäminen on keino sietää tätä ristiriitaa: gallupissa voi sanoa, että sallii eutanasian, mutta todellisessa tilanteessa ei itse halua toteuttaa sitä. Eli ei olla oikeasti valmiita astumaan sen rajan yli.

Kuka saa elää?

Mitä eutanasia olisi sitten käytännössä? Hollannissa laki on sallinut eutanasian vuodesta 2001 lähtien. Kymmenen vuotta aiemmin maassa tehtiin Remmelinkin selvitys, jossa 405:n lääkärin haastatteluissa käytiin läpi 2 250 kuolemaa. Lisäksi selvitettiin 7 000:ta kuolemantapausta lähettämällä kysely hoitaneelle lääkärille. Heille taattiin anonymiteetti ja vapaus juridisista seuraamuksista, jotka voisivat aiheutua annetuista tiedoista.

Selvityksessä paljastui, että Hollannissa oli toteutettu 2 300 eutanasiaa ja 400 avustettua itsemurhaa. Lähes kaikki potilaat olivat terminaalivaiheessa, ja usein elinaikaa arvioi­tiin olevan alle neljä viikkoa. Kuolevien potilaiden kärsiminen arvioitiin huomattavaksi, ja suurin osa ei kyennyt ilmaisemaan itseään.

Hätkähdyttävää on, että 1 000 potilaan kohdalla eutanasiaa ei edeltänyt potilaan nimenomainen pyyntö. Tapauk­sista 59 prosentissa oli olemassa jonkinlaista tietoa potilaan toiveista, mutta varsinaista pyyntöä ei esitetty. Tapauksista 56 prosentissa potilas arvioitiin oikeustoimikelvottomaksi.

Suomessa ajetaan eutana­siaa potilaan itsemääräämisoikeuden vahvistamisella. Esimerkit maailmalta osoittavat, että juuri se voi vaarantua, mikäli potilas ei voi olla varma hoitohenkilökunnan elämää suojelevasta tahdosta. Potilaan ja häntä hoitavan ammattilaisen suhde muuttuisi ratkaisevasti, mikäli eutanasia hyväksyttäisiin.

Lähteitä

www.hyvakuolema.fi
Duodecim: Kuolevan potilaan hoito, Tarja Korhonen ja Paula Poukka, 2013
Duodecim: Eutanasia Hollannissa, Pekka Reinikainen, 1994