Pertti Räty on kuin kala vedessä kärsivien rinnalla. Narkomaanit, lesket, rikoksen uhrit tai vakavasti sairaat hakeutuvat puhumaan syvimmistä tunnoistaan hänen kanssaan. Itsestään huolehtimiseen hän tarvitsi kunnon ravistelun.

Lapin kaamos sinersi tunturissa ja lumi narskui kenkien alla. Toissa vuonna Pertti ja Mirja Rädyn perhekunta oli vetäytynyt viikoksi Lappiin vuokramökkiin joulun viettoon. Irtiotto arkikiireistä oli mahdollisuus viettää aikaa yhdessä kolmen aikuistuneen pojan ja heidän perheidensä kanssa.

Jouluaaton aattona keskustelu siirtyi poikien varhaisiin kokemuksiin ja he kertoivat, miten olivat kokeneet lapsuutensa Vapaakirkon pastorin poikina. Siinä käytiin läpi kipeitäkin tunteita eikä ääntä säästelty.

– Pojat kertoivat, että en ollut ollut paikalla, kun isää olisi eniten tarvittu, Räty huokaa.

Suunnilleen 4-vuotiaana nuorimmainen oli sanonut: ”Isi, mikset sä voi tehdä jotain rehellistä työtä?” Rädyn tehdessä lähtöä kokousmatkalle.

Lopulta pojat haastoivat pitkään sairastellutta isäänsä vakavasti. Yhteinen viesti oli: ”Laita, äijä, ittes kuntoon. Elämää on vielä edessä”.

”Kuolet kuitenkin”

Pystyyn nostettu merilehmä. Niin Pertti Räty ajatteli itsestään. Hän oli saanut ensimmäisen aivotukoksen 1980-luvulla. Sitä oli seurannut toinen kymmenisen vuotta myöhemmin ja vielä vuonna 2007 aivoinfarkti. Ne olivat lyöneet mieheen jälkensä. Lisäksi raskas ylipaino rajoitti elämää. Kävelylle lähtö ei onnistunut, ja nukkumaan mies pystyi ainoastaan koneen avulla uniapnean vuoksi.

Mutta että omat pojat näin isäänsä höykkyyttivät. Ei – tämä saa riittää, mies ajatteli jouluaaton vastaisena yönä ja loukkaantuneena suunnitteli lähtevänsä mökiltä. Mies tunsi itsensä hylätyksi ja toisaalta syytti itseään.

– Pojat veivät minulta pelimerkit ja veivät peilin eteen. Mietin, miten en ollut tajunnut tätä syvintä viestiä jo aiemmin.

Olivathan samaa sanoneet muutkin. Vaimo oli vuosien ajan koettanut hienovaraisesti kannustaa pitämään itsestä huolta, mutta turhaan. Läheinen työtoveri Kyösti Florin oli paukauttanut Kiponnimen toiminnan suunnittelupalaverissa, että ”en suunnittele kanssasi enää mitään, kun kuolet kuitenkin”.

Silti viesti oli mennyt ohi.

Jo parikymmentä vuotta Räty oli itsekin toivonut, että voi kun saisi itsensä kuntoon. Hän tajusi, että valot alkoivat sammua. Ulkoisesti vauhtia riitti, mutta matkaa tehtiin autopilotilla. Auttajan roolin sisällä hän ei voinut hyvin.

Auttaja unohti itsensä

Vuosikymmenet nuoriso-, huume- ja jengityössä olivat vaatineet veronsa. Kun Pertti Räty kertoilee noista vuosista mieleen pulpahtaa toinen toistaan karumpia tarinoita ja itsemurhia. Sellaisen kohtaaminen on kuluttavaa.

Ensimmäinen aivotukos 1980-luvulla heikensi kehon toista puolta, ja mies menetti ajolupansa. Myös puhekeskus vaurioitui. Ajatuksia oli, mutta niitä ei saanut sanottua ääneen. Kuntoutuminen vei aikaa.

Sitten katuevankelistana toimineelle Rädylle tarjottiin Pieksämäen Vapaakirkon pastorin tehtävää. Siihen kasvaminen oli kuudentoista vuoden aikana oma lukunsa, kun paikkakunnalla ja seurakunnissa oli omat haasteensa, joihin pastoriakin vaadittiin valitsemaan puolensa.

Vuonna 1993 Rädyn kaksi veljeä hukkui heidän harhauduttuaan lumimyrskyssä jäätieltä. Pertti seisoi isänsä rinnalla jäällä, kun vedestä nostettiin autoa, ja he näkivät sisällä toisiinsa kietoutuneet veljekset. Silloin jotain kaunista hänen sisällään meni rikki.

Menehtyneiltä veljiltä jäi neljä alle 10-vuotiasta lasta ja lesket.

– Suhteessa heihin omaksuin auttajan roolin, vaikka jälkikäteen ymmärrän, että olisin tarvinnut tukea itsekin.

Pommi postilaatikossa

Seurakunnassa rukoiltiin viikoittain kello viideltä. Aamurukouksiin alkoi kokoontua yhä enemmän ihmisiä, väkeä tuli uskoon ja eri seurakuntien pastorit löysivät yhteyden jaetuissa kyyneleissä ja kun­nioituksessa. Yhteistyötä tehtiin myös kaupungin eri viranomaisten kanssa. Ihmeellisiä asioita tapahtui.

Mutta kaupungissa välitettiin nuorille huumeita, ja Pertti Rädyn toimien johdosta välittäjiä joutui vastuuseen. Nämä hermostuivat pastorille niin, että eräänä aamuna postilaatikosta löytyi sanomalehden sijaan seitsemän dynamiittipötköä sähkönalleineen.

– Onneksi olin parikymppisenä ollut kaivos- ja räjäytystyössä Outokummussa ja osasin purkaa pommin, Räty naurahtaa nyt.

Kenen poika minä olen?

Elämässä tapahtui siis paljon. Oli valtavia siunauksia, mutta myös erittäin raskaita vaiheita ja yksinäisyyttä. Siinä puristuksessa ei tullut pidettyä itsestä huolta.

– Silloin ei ollut mentorointia, mies pohtii nyt.

Mutta syy itsensä hylkäämiseen ei ollut vain elämän hektisyydessä, sen juuret olivat syvemmällä.

Kolme–neljävuotiaana Räty oli kuullut isänsä huutavan humalassa ”Sinä et ole minun poikani”. Tuo varhainen muisto oli kaihertanut jossain mielen sopukassa, ehkä tiedostamatta.

Vanhempien uskoontulo, kun poika oli 6-vuotias­ pyhäkoululainen, muutti koko perheen arjen peruuttamattomasti. Mutta aina välillä kysymys nousi pintaan. Kenen poika minä olen?

Kun Pertin isä oli 96-vuotiaana elämänsä kalkkiviivoilla, hän seisoi tämän vuoteen vierellä ja mietti kuumeisesti, uskaltaisiko kysyä asiaa isältä. Sen sijaan hän käveli keittiöön ja sai sanottua mieltä painaneet sanat äidilleen.

”Voi Pertti, tätäkö sinä olet kantanut?” äiti kysyi lempeästi. Hän sai kuulla, ettei äidillä ollut koskaan ollut muita kuin Pertin isä.

”Minäkin rakastan minua”

Jouluaattoaamu aukeni vuokramökissä, kun hiljaisuudessa sulateltiin edellisen illan keskustelua. Jälleen pojat tulivat isänsä eteen. Nyt heidän viestinsä oli: ”Me tykätään susta niin paljon, että haluamme, että meillä on ukki vielä pitkään”.

Joululahjaksi he antoivat Pertti Rädylle vuoden kuntosalikortin, personal trainerin, ravitsemusterapeutin ja fysioterapeutin. Kolmevuotias Enni kipitti halaaman ukkia ja hihkaisi ärrää sorauttaen: ”Minäkin rakastan minua!”.

Sielunhoitajana ja rinnalla kulkijana toiminut mies tiesi teoriat. Silti itsensä arvostaminen oli unohtunut häneltä itseltään. Mutta tämän rakkauden viestin Räty kykeni ottamaan vastaan ja lupasi pudottaa painoaan 60 kahvipaketin verran ennen kuin täyttäisi 60 vuotta.

Prosessi on ollut haastava, kun on pitänyt opetella uusi elämäntapa; liikkuminen, syöminen ja lepääminen on mietitty uusiksi. Ensimmäisten kuntosalikäyntien jälkeen olo oli tuskainen.

Mutta nyt, puolitoista vuotta myöhemmin, mies voi hyvin. Painoa on tippunut 35 kiloa, ja hän on voinut jättää pois suuren osan aivosairauksiin sekä refluksiin, vatsahaavaan ja uniapneaan liittyviä lääkkeitä. Luomu-uni maistuu makealta.

Lääkärikin hämmästeli vastaanotolla, mitä Rädylle on oikein tapahtunut.

– Vastasin, että pastori on tehnyt parannuksen, mies hörähtää.

Hyväksyttynä jatkoajalla

Pertti Räty on innostunut elämän kokonaisuuden ja tasapainon löytymisestä.

– Minunkin kehoni on Pyhän Hengen temppeli. Olen saanut yhteyden omaan olemiseeni.

Aivosairauksien kanssa painineelle mielen ja ajatusten voima on kolahtanut, kehottaahan Paavalikin muuttumaan mielen uudistuksen kautta. Aivoissa syntyy koko ajan uusia soluja ja yhteyksiä.

– Tiedän, että kello tikittää. Aivot eivät kestä kolmatta kohtausta, ja minullahan niitä on ollut jo kolme.

Hyväksyttynä ja rakastettuna tuo rajallisuus on helpompaa hyväksyä.

Miehen sydän palaa edelleen rikkinäisten rinnalla kulkijaksi, mutta nyt hän pitää huolta myös itsestään. Sosiaalisen ja henkisesti toisinaan kuormittavan työn vastapainoksi on hyvä vetäytyä liikkumaan.

– Minusta on tullut oikea kotihiiri. On kiva puuhailla Mirjan kanssa kotona. Rakennamme meille savusaunaa, mies myhäilee.

Poika, joka menetti sanansa

Vapaakirkon toimintakeskuksen Kiponniemen johtajana Pertti Räty kohtaa monia kriisiin joutuneita. Kävelemme kohti toimintakeskuksen kauniiseen niemeen rakennettua katsomoa ja nuotiopaikkaa.

– Muun muassa Jokelan kouluampumisen, Konginkankaan bussiturman ja tsunamin uhrien läheisiä on kokoontunut saamaan vertaistukea. En pelkää niitä hetkiä. Oman elämäni kivut ovat valmentaneet minua kärsivien rinnalle.

Vuonna 2003 toimintakeskukseen kokoontui nuorten leskien leiri. Mukana oli itsemurhan tehneen miehen vaimo 4-vuotiaan poikansa kanssa. Poika oli löydetty hirttäytyneen isänsä jalkojen juuresta ja tuon hirvittävän näyn jälkeen poika menetti puhekykynsä.

Puheterapeutit ja psykiatrit koettivat auttaa häntä, mutta poika oli niin lukossa, ettei hän ollut sanonut sanaakaan kolmeen kuukauteen.

Ennen leiriä Kiponnimeen ilmoitettiin, että poika ei osallistu mihinkään ja hän saattaisi myös syödä huoneessaan.

– Olimme aika sukkasillaan hänen kanssaan.

Järjestävän tahon edustajat olivat ilmaisseet selvästi etukäteen, että kyseessä on poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton leiri, ja järjestäjät kunnioittivat tätä toivetta.

Viimeisenä iltana vetäjät esittivät kuitenkin toiveen, että Räty lausuisi Herran siunauksen osallistujille papin paita päällä.

– Osallistujat kävelivät yksitellen polkua pitkin tuonne rantaan, missä he laskivat kynttilätuohuksen veteen. Sitten he tulivat eteeni ja julistin heille Herran siunauksen, Räty kertoo istuessamme rinteeseen rakennetussa katsomossa.

Minua rakastetaan!

Siinä ristin edessä seisoessaan Pertti Räty näki itsemurhan tehneen miehen vaimon kävelevän luokseen. Poika seisoi rinteen päällä ja potki turpeita.

”Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä. Herra valistakoon kasvonsa…” Räty herkistyi ja haki liikutuksessaan sanoja. Hän koki, että tilanteessa oli jotain aivan erityistä. Avatessaan silmänsä, hän näki, että poika oli juossut äitinsä viereen.

Sitten tapahtui ihme: ”Minua rakastetaan! Minua rakastetaan!”, poika huusi ja pinkaisi portaat ylös.

Kun poika vapautui kolmen kuukauden puhekyvyttömyydestä, juttua totisesti riitti. Hän pulputti taukoamatta. Se ei jäänyt leirillä huomaamatta.

Eräs lääketieteen ammattilainen tuli kertomaan Rädylle olevansa ateisti, mutta se, mitä hän näki pojassa, oli vaikuttavaa. Tämän vuoksi hän halusi tuoda syöpälasten leirit Kiponniemeen.

Tuo poika on pian täysi-ikäinen. Hän käy vuosittain Kiponniemessä ja muistelee lämmöllä Rädyn kanssa yhteisiä hetkiä.

Piditkö lukemastasi? Saat lisää mielenkiintoisia juttuja, kun tilaat Uuden Tien klikkaamalla alla olevaa kuvaa. Jaa artikkeli myös sosiaalisessa mediassa!