– Jeesus on minulle elämäni tärkein asia. Tuntuu vaikealta kuvitella elämää ilman uskoa, vakuuttaa Titta Keinänen, 22, yksi sarjansa parhaista naiskaratekoista Suomessa. Hän on kristityn perheen viidestä lapsesta keskimmäinen, ja ainoa tyttö.

Lapsuudenkodissa usko oli mutkattomasti mukana arjessa. Ruoka siunattiin, ja Titan äiti piti pyhäkoulua omille ja kylän lapsille Honkilahden kylällä Eurassa.

– Opin lapsuudenkodissani, että Jumala pitää minusta huolta ja on aina lähelläni. Siksi minun ei tarvitse pelätä mitään, Titta summaa.

Karatea täysillä

– Tällä hetkellä karate vie suurimman osan ajastani. Järjestän elämäni ja aikatauluni urheilu edellä, Titta Keinänen kiteyttää tämänhetkisen elämäntilanteensa.

Karate-harrastus alkoi 9-vuotiaana isän valmennuksessa. Nykyisin Titta harjoittelee 8–12 kertaa viikossa. Sen lisäksi tulevat kilpailu- ja leirimatkat Suomessa ja ulkomailla. Tänä vuonna tähtäimessä ovat muun muassa MM-kilpailut lokakuussa.

– Uskon Jumalan tahdon olevan, että juuri nyt teen karatea täysillä. Aluksi se tuntui hassulta. Miten voi olla Jumalan tahto, että koitan olla mahdollisimman hyvä potkimaan ja lyömään? nuori nainen mietiskelee.

Titta kertoo, että Japanissa syntynyt urheilulaji on riisuttu uskonnollisista ja filosofisista sisällöistään Euroopassa.

– Tatamilla kohtaan esimerkiksi paljon muslimeja ja kristittyjä. Japanilaisesta kulttuurista kertoo kuitenkin kilpatatameillakin kohtelias käytös ja vastustajan kunnioittaminen.

Viime syksynä Titta aloitti Turun Humanistisessa ammattikorkeakoulussa yhteisöpedagogin opinnot. Opiskelu on hyvää vastapainoa karatelle. Sitä tarjoaa myös seurakuntayhteys.

– Sunnuntaisin käyn kirkossa, jos en satu olemaan reissussa. Jumalanpalveluksessa käyminen ja pienryhmän kanssa kokoontuminen antavat voimia arkeen, hän summaa.

Unelmien uudelleenarviointia

Täytettyään 16 vuotta Titta Keinänen lopetti karaten SM-mitali kaulassa.

– Teini-iässä tuntui rankalta viettää suurin osa ajasta isän ja isoveljen kanssa. Veljenikin treenasi ja kilpaili tuolloin.

Nuori nainen piti taukoa karatesta neljä vuotta ja toteutti unelmiaan. Hän vietti vuoden vaihto-oppilaana Ecuadorissa ja opiskeli parturi-kampaajaksi. Kolmisen vuotta sitten hän suunnitteli lähtevänsä ulkomaille missionuorten opetuslapseuskouluun. Brasiliasta tulikin myöntävä vastaus.

– Valmistautuessani matkaan, ilmeni kuitenkin ongelmia. Jostain kumman syystä en lähtöpäivän lähestyessä saanutkaan viisumia. Olin hämilläni ja vietin paljon aikaa rukouksessa.

Opetuslapseuskouluun lähtö estyi. Samoihin aikoihin nuori nainen alkoi uudelleen miettiä myös karatea.

– Niinpä yhtenä iltana porhalsin isäni puheille. Seuraavana viikonloppuna löysin itseni maajoukkueleiriltä. Aloin heti treenata täysillä.

Nyt vanhempana hänestä on hienoa, että oma isä on valmentaja.

– On myös mahtavaa, että oma valmentaja on uskossa, ja voimme peilata asioita myös sitä kautta, Titta iloitsee.

Minkä varassa jaksat?

Titta Keinänen tietää, että urheilijan arki on kaukana glamourista.

– Ilman Jumalaa tämä tie olisi todella rankka. Valintani myötä olen joutunut moniin tiukkoihin tilanteisiin. Näihin kuuluvat myös karvaat tappiot. Leireillä olen usein ollut kuolemanväsynyt, ja rahat ovat välillä tiukilla, hän avautuu.

Ilman Jumalaa tämä tie olisi todella rankka.

– Jos olisin rakentanut identiteettini ja arvokkuuteni urheilu-uralla menestymisen varaan, olisin masentunut, hän tunnustaa.

Titalle tärkeintä on tieto siitä, että Jumala rakastaa häntä juuri sellaisenaan.

– Voitin tai hävisin, Jumalan arvostus ja rakkaus minua kohtaan eivät muutu. Jumalaan voi turvata joka tilanteessa. Tunteita toki tulee ja menee, mutta on mahtavaa tuntea sellaista syvää rauhaa sydämessä mitä ei saa mistään  muulta kuin Jumalalta.

Keidaspaikalla

Kansanlähetysopistosta on tullut Titta Keinäselle tärkeä paikka. Lukuisat leirit ja nuortentapahtumat juurruttivat hänet Jeesukseen ja uskovienyhteyteen.

– Viimeksi olin opistolla vuoden 2013 kesätiimissä. Se oli mahtavaa aikaa ja kasvoin paljon, hän hehkuttaa.

Titan läheisimmät ystävyyssuhteet ovat syntyneet opistolla.

– Muutaman riparikaverinkin kanssa pidetään edelleen paljon yhteyttä. Ja jos suinkin aikataulut antavat periksi, pyrin edes piipahtamaan Nuorten Kesässä joka vuosi, hän kertoo.

Piditkö lukemastasi? Saat lisää mielenkiintoisia juttuja tilaamalla Uuden Tien tästä. Jaa artikkeli myös sosiaalisessa mediassa!