40 minuuttia rakkautta
Sanna ja Onni Oikari menettivät Minea-tyttärensä, kun tämä oli alle tunnin ikäinen. He uskovat, että Jumala on hyvä, vaikka rukouksiin ei aina vastata toivotulla tavalla.
Minea-tytär on Oikarien perheessä läsnä muistojen kautta: – Saimme kokea jotain niin suurta ja kaunista, vaikka se teki kipeää. Vauhdikkuutta perheen arkeen tuovat pojat Eemil, 6, ja Topias, 2. Kuva: Matti Korhonen
– Muistan, kuinka kaksi nuorta, naiivia vanhempaa istui vastaanottoaulassa heittämässä vitsiä, kun heidät pyydettiin ultraäänitutkimukseen. Se on viimeinen muistikuvani ”vanhasta minusta”. Muutamaa minuuttia myöhemmin elämäni muuttui ja minä sen mukana, muistelee hattulalainen Sanna Oikari.
Toisen lapsen odotus oli sujunut hyvin ja normaalisti. Raskauden puolivälin rajapyykki oli ohitettu ja Sanna oli tuntenut vauvan liikkeet jo useita viikkoja. Rakenneultran varaaminen oli jäänyt viime tippaan, mutta se ei huolettanut Sannaa. Oli hienoa päästä näkemään ruudulta, minkälainen vauva perheeseen oli odotettavissa.
Tuo kätilö tiesi, mitä ajattelin, vaikken sillä hetkellä pystynyt toimimaan tai sanomaan kenellekään huoneessa olevalle mitään. Minä vain itkin.
Ultraäänitutkimuksen tekevä kätilö oli Sannalle ja Onni-puolisolle tuttu. Hän tutki ensin hiljaa ja totesi hetken päästä, että lapsivettä on niukasti. Paikalle kutsuttu lääkäri vahvisti, että tilanne viittaa harvinaiseen Potterin syndroomaan, jossa vauvan munuaiset ovat vialliset tai puuttuvat kokonaan. Hän tarjosi mahdollisuutta raskaudenkeskeytykseen – saman tien. Oli menossa jo raskausviikko 24, jonka jälkeen abortti ei ole mahdollinen edes erityistilanteessa.
Silloin kätilö puuttui puheeseen ja vakuutti lääkärille, ettei pariskunta halua aborttia. Sannalle se oli osoitus Jumalan huolenpidosta.
– Tuo kätilö tiesi, mitä ajattelin, vaikken sillä hetkellä pystynyt toimimaan tai sanomaan kenellekään huoneessa olevalle mitään. Minä vain itkin.
Jumala on hyvä, vaikkei parantaisikaan
Potterin syndrooma oli Sanna Oikarille tuttu ennestään, sillä hänen veljensä oli aikoinaan kuollut siihen tunnin ikäisenä. Sairauden todennäköisyys on kuitenkin hyvin pieni, ja tapaukset peräkkäisissä sukupolvissa saattoivat lääkärin mukaan olla vain epätodennäköinen sattuma.
Sannan vatsassa kasvavalla vauvalla ei ollut munuaisia lainkaan ja hänen oletettiin kuolevan kohtuun tai elävän korkeintaan vuoden. Raskaudenkeskeytyksen sijaan Sanna aloitti kuitenkin rukoustaistelun. Hän rukoili lapsen paranevan – tai että saisi edes saatella tämän matkaan synnytyksen jälkeen. ”Ei kuitenkaan niin kuin me tahdomme, vaan niin kuin sinä tahdot”, pariskunta pyysi usein itkunkin läpi.
Rohkaisua Sanna sai Danielin kirjan kohdasta, jossa tuliseen pätsiin tuomitut Sadrak, Mesak ja Abed-Nego sanovat Nebukadnessarille: ”Jumala, jota me palvelemme, pystyy pelastamaan meidät tulisesta uunista, ja hän voi pelastaa meidät myös sinun käsistäsi, kuningas. Ja vaikka niin ei kävisikään, kuningas, saat olla varma siitä, että sinun jumaliasi me emme palvele” (Dan. 3:17–18).
– Se muistutti niin raadollisesti minua siitä, että Isä voi minun pieneni parantaa, mutta vaikka hän ei sitä tekisikään, olisi hän silti hyvä ja ylistettävä Jumala, Sanna kertoo.
Vauva oli osa perhettä kohdussakin
Edessä oli viisitoista raskausviikkoa, mutta sitä Oikarit eivät vielä tienneet. Onni oli hoitovapaalla Eemil-esikoisen kanssa ja Sanna jatkoi työssään sairaanhoitajana. Työ alkoi kuitenkin tuntua liian raskaalta kuormittavassa tilanteessa ja Sanna jäi töistä pois.
– Saimme nauttia pienen masutouhuista ja hän oli osa arkeamme vahvemmin.
Oikarit eivät halunneet jouduttaa vauvan syntymää turhaan, vaikka lääkärit ehdottivat sitä useasti. Vasta lasketun ajan jälkeen synnytyksen käynnistys tuli ajankohtaiseksi.
Yövuorossa ollut uskova kätilö harmitteli, ettei Oikarien vauva varmaan ehtisi syntyä ennen hänen vuoronsa loppumista. Hän oli aikoinaan auttanut Sannan veljen maailmaan ja ollut suurena tukena tämän vanhemmille.
– Keskustelimme hänen kanssaan pitkään raskaudesta, Jumalasta ja tulevasta ajasta. Kokeneen kätilön mielestä ratkaisumme oli oikea, kun emme tehneet aborttia. Se olisi ollut asioiden karkuun juoksemista.
Kun kätilö teki lähtöä huoneesta, Sanna tunsi ensimmäisen supistuksen.
– Oli oikea aika synnytykselle, koska Jumalan tarkoittama kätilö oli paikalla.
Rakkauden minuutit
Aamuyöllä Sanna ja Onni Oikari lähettivät läheisilleen viestin: ”Meidän pieni Minea-prinsessamme tuli sanomaan meille heipat tänään klo 2:26. 40 minuuttia myöhemmin tuli käsky Korkeimman, että nyt on aika lähteä. Täydellinen pieni prinsessamme on nyt kotona.” Heti syntymän jälkeen vanhemmat saivat vauvan syliinsä.
– Rakastimme ja suukotimme niin paljon kuin ehdimme. Pidimme vuorotellen prinsessaamme sylissämme. Tuntui, kuin koko huone olisi valaistu enkeleillä ja jotain niin selittämättömän kaunista tilanteessa oli.
Sanna muistaa syvän rauhan, vaikka molemmat anelivatkin välillä ääneen Jumalaa, että saisivat vielä pitää lapsensa täällä.
– Olimme puhuneet, että jos joskus saamme tytön, saisi hän nimen Minea, koska se on mielestämme koko maailman kaunein nimi. Minun sylissäni Minea veti viimeisen henkäyksensä. Olin saanut rukousvastaukseni; sain todella saattaa kauniin tyttäremme enkelin matkaan.
”Minea odottaa perillä”
Minean kuoleman jälkeen arjen pyöritys jatkui Oikarien perheessä lähes heti, mistä piti huolen puolitoistavuotias Eemil. Onni työskenteli pitkiä päiviä maalausalan yrityksessään ja Sanna jäi Eemilin kanssa kotiin.
– Koitin olla reipas ulkopuolisille, mutta suljettujen ovien takana jaksoin lähinnä vain itkeä. Jälkikäteen olen harmitellut, etten osannut pyytää apua. Koin, että olisin ollut huono äiti, jos en jaksaisi hoitaa edes sitä yhtä lasta, kun juuri olin menettänyt toisen.
Sanna kertoo, että tyhjyyden ja surun lisäksi muille tunteille ei Minean syntymän jälkeen jäänyt tilaa pariin vuoteen. Sanna saattoi hymyillä, mutta ilo oli kadonnut.
– Kun huusimme vihaisina Jumalalle, tuntui siltä, että hän otti syliin ja antoi huutaa. Jumalan uskollisuus näyttäytyi surumme keskellä vahvana, hän ei hylkää eikä ikinä jätä.
Ilo löytyi uudelleen
Alkukesästä 2017 Sanna, Onni ja Eemil Oikari viettivät iltaa kotona, kun kaikki alkoivat yhdessä nauraa jollekin. Silloin Sanna koki vapauttavan naurun tulevan pitkästä aikaa syvältä sisimmästä. Tuli tunne, että asiat ovat hyvin, vaikka onkin ikävä Mineaa.
Vuonna 2018 perheeseen syntyi kuopus, jonka nimi, Topias, merkitsee ”Jumala on hyvä”. Raskaus ja neuvolakäynnit pelottivat Sannaa ja napanuora kiertyi synnytyksessä vauvan kaulan ympärille, mutta kaikki päättyi hyvin. Sanna ymmärsi, ettei pelosta ole hyötyä, kun kaikki on kuitenkin Herran kädessä.
Oikarit iloitsevat kahdesta elävästä lapsestaan, mutta yhtä rakas heille on myös perheen keskimmäinen, josta muistuttavat esimerkiksi synnytyksen jälkeen otetut valokuvat ja pieni hauta.
– Jos meiltä nyt kysyttäisiin, tekisimmekö abortin raskausviikolla 24, vastauksemme olisi ehdottomasti ei. Saimme kokea jotain niin suurta ja kaunista, vaikka se teki hyvin kipeää.
Sanna kertoo, että Minean kautta Jumalan läsnäolo tuntui voimakkaammalta kuin koskaan ennen. Minea sai ”sydämet pehmenemään”.
– Olemme kiitollisia tyttäremme elämästä. Poikien kanssa jatkamme maallista taivaltamme niin kauan kuin on Herran tahto, ja Minea on mukana perhosen lailla liidellen ajatuksissamme ja odottaen meitä jo perillä. On ihmeellistä, että Minea on puhutellut monia: hän eli kohdun ulkopuolella 40 minuuttia ja sai aikaan paljon muutosta.
Älä pelkää kohdata surevaa
Läheisen ei aina tarvitse osata sanoa mitään surevalle ihmiselle, pohtii Sanna Oikari. Halu olla lähellä riittää.
– Surua on vaikea kohdata, ja ymmärrän myös heitä, jotka eivät uskaltaneet sanoa meille mitään. Toivoisin silti, että ihmiset uskaltaisivat kohdata toisen, vaikka tämän elämässä olisi pelottavia asioita. Tärkeintä on, ettei katoa.
Sureva ei Sannan mukaan välttämättä jaksa pitää itse yhteyksiä yllä, mutta toisilta tulevat huomionosoitukset ovat silti tärkeitä. Sanna koki lohduttavaksi esimerkiksi sen, kun yksi rakkaimmista ystävistä pyysi tätä kertomaan Mineasta.
– Lapsensa menettäneet usein kokevat, että kuolleet lapset unohdetaan ja muut ajattelevat, ettei heitä ole. Ystäväni osasi lohduttaa minua ihanasti olemalla kiinnostunut myös siitä lapsestani, jota ei ole nähnyt kuin kuvissa.
Lapsen menettäneellä suruaika jatkuu loppuelämän, mutta surun kanssa voi oppia elämään, Sanna muistuttaa.
– Nyt, neljä ja puoli vuotta myöhemmin, on jo paljon enemmän hyviä päiviä, mutta edelleen suru välillä yllättää ja pyyhkäisee yli kuin hyökyaalto. Annamme silloin tunteiden tulla. Taivaan Isä kyllä auttaa ja ymmärtää: onhan hän luonut äidin ja isän sydämet.
Piditkö artikkelista? Saat lisää mielenkiintoisia juttuja tilaamalla Uuden Tien verkkolehden tästä. Jaa artikkeli myös sosiaalisessa mediassa.
Tutustu myös visioomme alla olevan videon kautta:
