Voiko maallistunut Eurooppa vastustaa poliittista islamia rajojensa sisällä?

Otsikon kysymys on kuin viinipullon korkki vedessä. Eurooppalainen julkinen konsensus pahasti rakoilleenakin tahtoisi painaa kysymyksen pinnan alle. Poliittinen vasemmisto ei yleensä myönnä kysymyksen tärkeyttä, saati tiedä siihen vastausta. Perinteisen oikeiston johto ei tahtoisi myöntää kysymyksen tärkeyttä, mutta tiedostaa, että silloin kannatus vuotaa laitaoikeistoon. Näin on käynyt viimeksi Saksassa.

Ranskan kiistellyimpiin ja luetuimpiin kirjailijoihin kuuluvan Michel Houellebecqin tuorein kirja ottaa kysymyksestä röyhkeän loikan eteenpäin. Se vastaa otsikon kysymykseen mutkattomasti ”ei”, ja hahmottelee, miten Ranskan presidentin vaali ajautuu nationalistien, perinteisen oikeiston ja vasemmiston muodostamaan umpisolmuun ja maa luiskahtaa muslimipresidentin johtaman islamilaisen puolueen valtaan.

Vaalista alkaa vähittäin etenevä yhteiskunnan islamisointi, jonka seuraaminen päähahmon kautta on kristitylle lukijalle vähintäänkin mielenkiintoista luettavaa. Näin on siksi, että Houellebecq tuntuu tunnistavan hengellisyyden keskeisen roolin siinä, miten läpeensä maallistunut ja yksinäinen François kokee uuden hallinnon yllättävän houkuttelevana. Elämänsä kolisevan tyhjyyden tunnistava elosteleva kirjallisuuden professori alkaa pitää moniavioisuutta ja varmaa työpaikkaa vetoavana yhdistelmänä.

Kirjan poliittisen kuvion todennäköisyydestä voi olla monta mieltä, mutta se on riittävän uskottava, jotta kirjan pääaines eli muutos professorin uskonnollisuudessa, pääsee lentoon. Kerronta on suoraviivaista ja konstailematonta. Ronskit seksikohtaukset saattavat punastuttaa konservatiivista kristittyä lukijaa, mutta toisaalta ne alleviivaavat hahmon rappeutunutta luonnetta.

Houellebecqin tarinassa paljastuu kristillisen kirkon kriisi Euroopassa. François’n taiteilu tutkimuskohteensa  (erään 1800-luvun ranskalaisen kirjailijan) kristityksi kääntymisen ja nykyajan islamin välillä paljastaa – joko hahmon tai Houellebecqin kautta – että Euroopan sivistyneistön käsitys Kristuksesta on väljähtynyt ja laimea. Lyhentämätön Jumalan laki on heille tuntematonta, ja siksi on ääretön armokin. Harvaa vesitetty evankeliumi kiinnostaa.

Koska uskonnollisuus ei ihmisestä kuitenkaan poistu, kristinuskon kilpailijoille, kuten islamille, on olemassa hengellinen tilaus, jota mikään sekulaari ideologia ei lopulta tyydytä. Varsinkaan kun aineellisessa hyvinvoinnissa lilluvassa lännessä ei enää ole kunnianhimoisia sekulaareja ideologioita jäljellä. Jos sosiaaliset kannustimet kuten vaimot ja työpaikat ovat olemassa, voi islamiin kääntyminen olla monelle helppo ratkaisu. Näin on erityisesti silloin, jos – aivan kuten François teoksen viimeisinä sanoina toteaa – ”minun ei tarvitsisi katua mitään.”