Vakooja Ryttylässä ja muita kertomuksia

 

Vakoilua, raamattukuriireja, kuulusteluja. Kansanlähetyksen historia kylmän sodan ajalta on täynnä tapauksia, jotka ovat kuin jännityselokuvasta.

– En voi kertoa raamattukuriirien nimiä enkä tarkkoja toimintatapoja, sanoo Inkerin kirkon emerituspääsihteeri, arkkitehti Isto Pihkala.

Tietynlainen salamyhkäisyys ympäröi edelleen sitä työtä, jota Kansanlähetyksen sateenvarjon alla tehtiin vuosina 1967–1990 Neuvostoliitossa ja muissa Itä-Euroopan maissa. Fakta on, että Raamattuja ja muuta raamattukirjallisuutta piilokuljetettiin miljoonia kappaleita rautaesiripun taakse. Sen, mitä toiminnasta voidaan avoimesti kertoa, on Pentti Heinilä kertonut teoksessaan Erittäin salainen (Uusi Tie 1995).

– Tiedot ovat tallella omissa salaisissa arkistoissamme. Ne voidaan julkaista vasta, kun tapahtumiin saadaan lisää ajallista etäisyyttä, Pihkala selittää.

– Olen vakuuttunut, että KGB tiesi meistä aikanaan paljon enemmän kuin mitä KGB:n arkistot nyt ovat paljastaneet, Pihkala toteaa viitaten Seurassa 21.7. ilmestyneeseen, dosentti Arto Luukkasen kirjoittamaan artikkeliin.

Neuvostoliiton salainen poliisi KGB näytti arkistomateriaalin perusteella keränneen informaationsa hutiloiden. Materiaali yritti luoda uhkaavaa kuvaa suomalaisista kristillisistä järjestöistä merkittävinä ”imperialistisina” vaikuttajina, jotka pyrkivät ”neuvostovastaisiin” toimiin.

– KGB oli kerännyt nuo tiedot lähettämällä agentteja Kansanlähetyksen tilaisuuksiin. Kaikki artikkelissa mainitut asiat olivat avointa tietoa, jonka kuka tahansa saattoi saada selville. Itse en kyllä olisi maksanut palkkaa noin huonoille agenteille, Pihkala naurahtaa.

– Siinä mielessä KGB oli oikeassa, että meillä oli poliittisia päämääriä. Halusimme uskonnonvapauden Neuvostoliittoon. Se on erittäin poliittinen tavoite, Pihkala sanoo vakavoituen.

Merkillinen mies saapui lähetyskeskukseen

Kansanlähetyksen silloinen johto muistaa tapauksen, jolloin Ryttylän lähetyskeskukseen saapui 1970-luvun puolivälissä epäilyttävä mies.

– Tämä todennäköisesti itäsaksalainen mies nimeltä Adi tuli Ryttylään talkoolaiseksi. Hän työskenteli karjanhoitajana ja väitti toimineensa aikaisemmin Raamattujen piilokuljettajana. Piilokuljetustyö näytti kiinnostavan miestä kovasti. Tyypissä oli jotain hämärää, Pentti Heinilä muistelee Adista kuulemiaan tarinoita.

– Mikäli mies halusi kerätä tietoja Kansanlähetyksen slaavilaistyöstä, hän kyllä joutui pettymään. Työtä ei johdettu Ryttylästä, vaan salaisesta paikasta muualta Suomesta. Toiminta oli hajautettua, eikä neuvotteluja juurikaan käyty Ryttylässä, Isto Pihkala lisää.

Myös entinen Kansanlähetyksen pääsihteeri Matti Väisänen muistaa Adin.

– Hän oli kova tekemään töitä, enkä aluksi epäillyt mitään. Mies viihtyi yksinään, hän harrasti paljon liikuntaa ja kävi noin kerran kuukaudessa Lapissa vaeltamassa. Pidin häntä aluksi vähän yksinkertaisena, hän teeskenteli osaavansa huonosti suomea ja englantia, Väisänen kertoo.

Halusimme uskonnonvapauden Neuvostoliittoon. Se on erittäin poliittinen tavoite.

Adi osallistui hengellisiin tilaisuuksiin, kuten muukin Ryttylän väki. Hän piti myös todistuspuheenvuoroja.

– Hänen puheensa olivat hyvin teat­raalisia, hän huitoi villisti käsillään ja yritti puhua kuin joku suuri evankelista. Tyyli vaikutti ulkoa opitulta, Väisänen miettii.

Lähetyskeskuksen väen parissa epäluulot Adia kohtaan lisääntyivät. Huhuttiin, että mies oli agentti. Jotkut väittivät, että hänellä oli yhdyshenkilö Riihimäellä ja että mies kantoi nilkkaansa kiinnitettynä asetta. Oliko Lapin matkojen tarkoituksena kenties vakoilla Naton laitoksia Norjan puolella? Kerran laivamatkalla Adi oli myös paljastanut osaavansa kieliä erinomaisesti. Kaikki näytti viittaavan siihen, että Adi oli Itä-Saksan salaisen poliisin eli Stasin agentti.

Tilanne eskaloitui, kun Adi oli läsnä saksalaisen evankelistan, pastori Heinrich Kemnerin kokouksessa. Kemner puhui Adin äidinkieltä saksaa ja puhe tulkattiin suomeksi.

– Mies meni aivan sekaisin. Hän repi Raamatun, riisui kenkänsä ja alkoi purra sitä, Väisänen muistaa.

– Sana kaatoi sen pojan, Pihkala kommentoi tapausta.

Jumalan sanan julistus omalla äidinkielellä oli iskenyt miestä syvälle sisimpään. Adi ohjattiin tilaisuuden jälkeen Kemnerin sielunhoitoon.

– Kemner palasi muiden joukkoon kalmankalpeana. Hän ei voinut kertoa keskustelun sisällöstä mitään, sillä hän oli vaitiolovelvollinen, silminnäkijät kertovat.

Epäilykset olivat tässä vaiheessa jo kasautuneet niin paljon, että Isto Pihkala ja Kemnerin työtoverit ottivat yhteyttä Länsi-Saksan suurlähetystöön. Myös Suomen viranomaiset alkoivat kiinnostua Adista näihin aikoihin. Hausjärven poliisista annettiin ohje, että mikäli mies vielä ilmaantuu lähetyskeskukseen, on viranomaisille heti ilmoitettava.

– Lopulta jäi arvoitukseksi, miten Adin kävi. Saksan suurlähetystöstä meille sanottiin, että mies otetaan kiinni, kun hän saapuu Finnjet-laivalla Travemündeen, asiaa hoitaneet muistelevat.

Pääsihteeri Supon kuulusteltavana

Suomen sijainti lähellä Neuvostoliittoa vaikutti vahvasti kylmän sodan ajan poliittiseen ilmapiiriin.

– Silloin elettiin suomettumisen aikaa. Suomi oli rähmällään Neuvostoliiton edessä. Valtio, lehdistö ja kirkko, kaikki kumarsivat itään, toteaa Isto Pihkala rauhallisesti.

– Arkkipiispa Martti Simojoki sanoi minulle Raamattujen piilokuljetustyöhön liittyen: ”Minun käteni ovat sidotut, mutta siunaan teidän työtänne.” Ymmärsimme, että piispa ei voi avoimesti tukea meitä, mutta periaatteessa silti arvostaa tekemäämme työtä, Pihkala muistelee.

Kenties ajan henki selittää sen, että Kansanlähetyksen pääsihteeri Matti Väisänen joutui idäntyöhön liittyvien asioiden tähden kahteen otteeseen Suojelupoliisin kuultavaksi. Ensimmäinen tapaus liittyi pullopostitempaukseen: Suomen innokkaat kristityt olivat laittaneet pienenpieniä Raamattuja pulloihin, joiden oli tarkoitus lipua Venäjälle tai Viroon Suomenlahden yli.

– Pullot ajautuivatkin Suomen rannikolle. Paikalliset kommunistit nostivat tästä metelin ja niin minut firman johtajana kutsuttiin Suojelupoliisin kuulusteltavaksi, Väisänen kertoo.

– Kun kuulustelijani kysyi minulta pullopostista, vastasin hänelle: Mitä luulette, onko minulla aikaa väsäillä pulloja? Virkamies selvästi suuttui, ja sanoi uhkaavaan sävyyn: ”Te ette kuulustele minua, vaan minä kuulustelen teitä!” Minä vähän säikähdin, Väisänen muistaa.

Tilanteesta kuitenkin selvittiin puhumalla. Toinen kuulustelu liittyi tapauk­seen, jossa suomalainen raamattukuriiri oli jäänyt Neuvostoliitossa kiinni.

– Venäläiset olivat aivopesseet tuon henkilön ja pakottaneet hänet näin kertomaan kaikki tietonsa. Jouduin selittämään tapausta Supolle. Käytännössä en juuri tiennyt asioista, sillä slaavilaisen osaston työtä ei ikinä käsitelty hallituksessa, vaan sillä oli oma sisäinen organisaationsa. Kuriirit eivät tunteneet toisiaan, Väisänen kertoo.

Väisäsen perheessä oli myös vaihe, jossa lapset eivät saaneet vastata puhelimeen.

– Meille tuli pelottelupuheluita. Uhkailuja ja epämääräisiä vihjailuja, Väisänen sanoo.
Puhelut liittyivät siihen, että Kansanlähetys tuki ja piti esillä pastori Richard Wurmbrandin työtä. Wurmbrand kertoi vainotun kirkon tilanteesta itäblokin maissa.

Berliinin muuri murtui marraskuussa vuonna 1989. Kahta vuotta myöhemmin Neuvostoliittoa ei enää ollut. Kylmä sota oli päättynyt. Venäjälle tuli uskonnonvapaus ja niin Raamattujen piilokuljetusta ei enää tarvittu.

 

Piditkö lukemastasi? Saat lisää mielenkiintoisia juttuja, kun tilaat Uuden Tien klikkaamalla alla olevaa kuvaa. Jaa artikkeli myös sosiaalisessa mediassa!