Tolkien muuttui sotaelokuvaksi

Arvostelu: Hobitti – viiden armeijan taistelu. Yhdysvallat, 2014. 2h 24 min.
Ohjaus: Peter Jackson

Varoitus! Sisältää spoilereita.

Kun elokuvan nimessä on viisi armeijaa ja ohjaajan nimi on Peter Jackson, mitä saadaan? Aivan oikein: tolkuton määrä kirveitä, miekkoja, kilpiä, keihäitä, örkkejä, kääpiöitä, hiisiä ja haltioita sekä yksi julmetun kokoinen lohikäärme. Silloin ei saada paljonkaan kristityn kirjallisuuden professorin ja fantasiakirjailijan J.R.R. Tolkienin hienovaraisia teemoja valinnasta, kaitselmuksesta, kiusauksista, lankeemuksesta, ja lunastuksesta, jotka virtaavat Keski-Maahan sijoittuvien mestariteosten syvissä virroissa.

Toiminnan vauhti ja voima on silti vakuuttava, se on myönnettävä. Kolmiosaisen elokuvasarjan viimeinen näytös alkaakin viivyttelemättä komeasti toteutetulla kaksintaistelulla. Lohikäärme Smaug lentää kääpiöiden ärsyttämänä ihmisten asuttamaan Järvikaupunkiin ja polttaa sen.

Lopulta Bard Jousimies kuitenkin onnistuu ampumaan nuolen suoraan lohikäärmeen suomupanssarin heikkoon kohtaan. Tanner tömisee ja bassot kumisevat mukavasti rinnassa asti, kun iso lisko karjuu.

Bard on hyvä esimerkki Tolkienin alkuperäisteoksen henkilögallerian suhteesta Jacksonin elokuviin. Kirjassa tämä kohtaus on suunnilleen se, mitä koko hahmosta tiedämme, mutta tässä ja edellisessä elokuvassa jousimiehestä on kehitelty yksi venytetyn elokuvasarjan keskeisistä hahmoista, Järvikaupungin rahvaan syvistä riveistä nouseva vastahakoinen, mutta nöyrä ja luontainen johtaja.

Tämä ja monet muut seikat ovat poikineet julkisuudessa syytöksiä rahastuksesta, kun yksi kirja on mitoitettu kolmen pitkän elokuvan mittaiseksi tarvittaessa lisäämällä henkilöitä ja sivujuonia. Nyt koko sarjan nähneenä voin vain sanoa, että syytökset osuvat maaliinsa nuolen tarkkuudella: trilogian olisi voinut ja se olisi pitänyt tiivistää kahteen osaan.

Toki filmatisoinneissa jotkin hahmot saavatkin olla paisuteltuja tai täysin keksittyjä, kunhan ne palvelevat tarinan suuria linjoja. Tämän Jackson osasi taitavasti edellisessä Tolkien-projektissa eli Taru sormusten herrasta-trilogiassa.

Mutta ei osaa enää. Aikuinen katsoja kiemurtelee kiusaantuneena penkissä viimeistään, kun kertomukseen päälleliimattu haltianeito ja yksi kääpiöistä lausuvat romanttisia latteuksia haltiakielellä. Siirappi ei muutu rakkaudeksi, vaikka sen puhuisi sindariksi.

Vaihtelu kirjan juonen ja ylimääräisten lisäilyjen välillä poikii elokuvassa koko uudemmalle trilogialle leimallisen piirteen. Toiset hahmot ponnistavat ikiaikaisesta mytologiasta, kun toiset taas ovat muovisempia kuin action-figuurit, joiden pohjalta ne on kirjoitettu.

Tuloksena on tyylillinen vuoristorata, jossa välillä seurataan eeppisen sormustarun traagisia käänteitä ja välillä pelikonsolien tasohyppelyihin ja franchise-taistelusimulaattoreihin suunniteltuja kohtauksia.

Toisaalta Jacksonin Hobitti-elokuvia ei varmaankaan edes kannata katsoa lähdemateriaalille uskollisuuteen pyrkivinä valkokangassovituksina, vaan vain viihderainana, joka käyttää alkuperäistä tarinaa löyhästi innoituksenaan. Kun rimaa näin alentaa, elokuvasta alkaa oikeastaan ihan nauttia.

Sillä kukapa sisäisen pikkupoikansa löytävä hiidensurmaaja ei huokaisisi ihastuksesta, kun skottimurteella ärräpäitä rohiseva kääpiöruhtinas ratsastaa villisialla parta hulmuten örkkilaumaa kohti ja takoo sotavasaralla viholliskypäriä levyiksi? Tai kun ylhäinen haltiakuningas kaapii täydessä vauhdissa taisteluhirvensä sarvilla kadun tyhjäksi vastustajista?

Kaikesta meuhkaamisesta ja alkuperäisen juonen ulkopuolelle loikkailusta huolimatta elokuva kuitenkin yllättäen tavoittaa kuin tavoittaakin rahtusen Tolkienin aarteista, eli taruston kristillisistä teemoista.

Esimerkiksi kääpiökuningas Thorin Tammikilven kamppailu kullanhimon ja moraalisesti oikean toiminnan välillä on kiintoisaa seurattavaa. Thorinille tarjotaan monta tilaisuutta lunastaa lupauksensa tuhon kärsineiden järveläisten auttamiseksi, mutta hän kieltäytyy niistä yksi toisensa jälkeen ja hylkää samaa tahtia kaikki ystävänsä.

Vasta, kun uskollisinkin kääpiö on saarnannut lakia Thorinille ja ajanut hänet nurkkaan synteinensä, joutuu hän yksin jääneenä käymään todellisen sisäisen jaakobinpainin – ja kääntyy lohikäärmeen saastuttaman kullan viitoittamalta tieltään.

Vasta tämän täydellisen umpikujan jälkeen hän vastaanottaa tovereidensa armahduksen ja uuden kumppanuuden vaikka tietääkin, ettei sitä enää ansaitse.

Mitä siis jää katsojalle käteen? Ainakin kaksi ja puoli tuntia haltiaterästä katkomassa örkinkauloja ja toinen toistaan erikoisempia erikoistehosteita (joita olisi voinut olla vähemmän, jotta todellisuuden tuntu olisi ollut suurempi).

Mutta jää muutakin. Toisin kuin nykyaikana, Hobitin maailmassa on todellinen oikea ja väärä, vaikka niiden tunnistaminen tuottaisikin vaikeuksia. Siellä heikko ja mitätön on mukana itseään suuremman profetian täyttymyksessä. Siellä sattumalta näyttävät tapahtumat liittyvät kaikenkattavaan kaitselmukseen. Siellä ajat täyttyvät, eivätkä päämäärättömästi virtaa kohti unohdusta.

Ja jos tämä ei välity kaikkein kirkkaimmin itse elokuvasta, niin kannattaa lukea kirja.