Terveen seurakunnan testi
Timo Keskitalo on Uuden Tien kolumnisti.
LUTERILAISESSA teologiassa on lueteltu kirkon tunnusmerkit. Ajattelen nyt asiaa kuitenkin ihan toisesta näkökulmasta, jota voisi kutsua vaikkapa käyttäjän näkökulmaksi.
Kun aikanaan toimin lähes 15 vuotta kansainvälisen seurakunnan pastorina, pidin terveen seurakunnan testinä sitä, että seurakuntalaiset ylpeinä kutsuivat työtovereitaan käymään seurakunnan jumalanpalveluksissa ja halusivat näyttää: ”Tämä on minun seurakuntani!”
Iloitsin suuresti, kun seurakunta tuntui kasvavan juuri tätä kautta. Kokoontuva seurakunta on itse asiassa paras mahdollinen evankelioimisen muoto. Toisaalta, jos väkeä hävettää jokin asia seurakunnan kokoontumisessa niin paljon, ettei tee mieli kutsua työkaveria tai muita vastaavia tuttuja, on se vakavan itsetarkastelun paikka seurakunnan johdolle.
Millainen on se seurakunta, johon nuoremme haluavat tulla ja jossa he vahvistuvat uskossa niin, että se kantaa aikuisikään asti?
TOINEN TESTI, joka koettelee vähän toisella tavalla, on tämä: Voitko kuvitella, että omat lapsesi tulisivat mielellään seurakunnan jumalanpalvelukseen? Onko se sellainen paikka, missä he voisivat juurtua uskoon? Monesti nimittäin kokoontumisemme on rakennettu niin, että vain velvollisuudentuntoiset aikuiset jaksavat osallistua, mutta lapset tulevat mukana vain niin kauan, kun heitä kannetaan kirkkoon. Sitten kun kulkevat omin jaloin, alkaa tehdä mieli lähteä pois, ja viimeistään esimurrosiässä tulee kapina kirkossa käyntiä kohtaan.
Monet seurakunnat ovat ratkaisseet tämän haasteen niin, että nuorille on omat kokoontumiset, joissa pääasiana on viihtyminen, mutta uskoa ravitaan niin niukasti, että yhteys seurakuntaan hiipuu aikuisuuden kynnyksellä. Millainen on se seurakunta, johon nuoremme haluavat tulla ja jossa he vahvistuvat uskossa niin, että se kantaa aikuisikään asti? Ainoastaan näin seurakunta jatkuu seuraavaan sukupolveen.
VIIME KUUKAUSINA on kuultu viestejä kahdenlaisesta herätyksestä suomalaisten keskuudessa. Toisaalta erilaisten uushenkisyyden lonkeroihin kietoutuneet ovat tulleet seurakuntiin ja kyselleet, miten he voisivat oppia tuntemaan Jeesuksen. Toisaalta olemme kuulleet uutisia nuorten miesten keskuudessa heränneestä kiinnostuksesta kristillisyyteen. Molemmista taustoista on tulvahtanut pieniä ryhmiä seurakuntiin. Heitä ei kuitenkaan monessa seurakunnassa ole osattu ottaa vastaan.
On hyvä pysähtyä pohtimaan, olisiko oma seurakuntamme sellainen, jossa heillä olisi hyvä olla. Itse asiassa sellaisia seurakuntia ei taida olla maassamme kovin montaa. Jos toisessa ääripäässä on seurakunta, jossa keski-ikä alkaa lähestyä 80 ikävuotta, ja toisessa 23-vuotiaan nuoren perustama karismaattinen seurakunta, rohkenen epäillä, että kumpikaan näistä ei ole kovin onnistunut hengellinen koti. Välimaastossa ovat erilaiset luterilaiset jumalanpalvelusyhteisöt, jotka nekään eivät ole välttämättä valmiita tarjoamaan paimenuutta herätykseen tulleille.
Ajassamme on kipeä tarve terveille hengellisille yhteisöille, joissa usko saa syntyä ja kasvaa turvallisen paimenuuden tukemana.
Kirjoittaja on Patmos Lähetyssäätiön lähetyssaarnaaja maahanmuuttajien parissa Suomessa. Lue Timo Keskitalon edellinen kolumni täällä.
Piditkö lukemastasi? Tilaa Uusi Tie!
Uusi Tie on rohkeasti kristillinen viikkolehti aikaansa seuraavalle kristitylle. Tilaamalla Uuden Tien verkko- tai paperilehden tästä saat joka viikko ajankohtaista, hengellisesti ravitsevaa ja kantaaottavaa sisältöä.
