Hanna Ekola on kohdannut paljon surua elämässään. Puolison kuolemasta on nyt kymmenen vuotta. Menetys tekee kipeää, mutta sureminen lopulta hoitaa, Ekola sanoo.

Tapaan Hanna Ekolan kahvilassa järven rannalla. Hänellä on takanaan jo useampi konsertti uuden Taivaanrakas-levyn tiimoilta. On ilon aika, uusi levy on saatu valmiiksi ja vastaanotto on ollut hyvä. On lempeä talviaamu. Rannan liukkaat kivet muljuvat, kun otamme kuvia sumuista järveä vasten. Heti tulee ilmi, että Ekolalla on paljon sanottavaa. Hän kertoo toimittajataustastaan Sanansaattaja-lehdessä. Yhdessä ihailemme kaunista järveä.

Järvellä leijuu vielä sumua, kun ostamme kahvit. Tarkoitus on puhua surusta. Siitä Ekola tunnetaan. Hän on kirjoittanut surusta useita kirjoja ja kiertää puhumassa surusta, viimeksi Ruotsin-laivalla.

Suru kuuluu elämään

– Kun äitini kuoli vuonna 1995, ja ensimmäisen kerran kohtasin läheisen kuoleman, surusta ei juuri puhuttu. Suru tuntui hämmentävältä ja kertyi möykyksi mahanpohjaan, Hanna Ekola kuvailee.

Hän yritti löytää kirjaa surun käsittelyn avuksi, mutta sellaista ei tuntunut olevan. Silloin Ekola päätti itse tehdä sellaisen. Kirjaa varten hän haastatteli läheisensä menettäneitä siitä, mikä heitä on surun käsittelyssä auttanut. Myöhemmin Ekola on kirjoittanut useamman surukirjan.

Ekola on puhunut surustaan paljon ja hän saakin surun ja jopa kuoleman kuulostamaan luonnolliselta osalta ihmiselämää.

Usein sureva puhuukin kokemuksistaan aina uudestaan.

– Eihän niitä asioita toisteta sen takia, että kaikki saisivat tietää, vaan että surija itse pikkuhiljaa ymmärtäisi mitä on tapahtunut, Ekola sanoo.

Entä jos -kysymykset

Noin vuosi sitten eräällä keikkamatkalla Hanna ajoi ystävänsä ja säestäjänsä Virpin kanssa peurakolarin. Mitään vakavampaa tilanteessa ei naisille sattunut, mutta asia jäi mieleen pyörimään.

– Mietin sitä kaksi viikkoa valveilla ja unissani. Käänsin jokaisen kiven: kysyin kaikki entä jos -kysymykset. Sitten se oli käsitelty, Ekola summaa.

Ekola vertaa tätä prosessia suruun. Kuoleman kohdatessa käännettäviä kiviä on mieletön määrä, eikä kukaan muu voi arvioida kauanko niiden kääntämiseen menee.

Puolison kuolema vei turvan arjesta. Tuntui, että koko identiteetti piti rakentaa alusta. Oli ollut meidän talo, meidän keikat, meidän kaikki.

– On käytännön arkiset kysymykset, kuten mieheni Juhan kuollessa talon rakentaminen. Myös oma kuolevaisuus tulee kohdattua. Saattaa tulla kaikenlaisia tunteita: vihaa, katkeruutta, itsesyytöstä. Ne kaikki pitää uskaltaa tuntea, Ekola kuvailee.

– En tosin tykkää käyttää sanaa ”pitää” surun yhteydessä, ehkä sopivampi sana voisi olla ”kannattaa”, hän tarkentaa.

Surut ovat erilaisia

Hanna Ekola on menettänyt monta läheistään. Nyt, akuutin surun jo mentyä, hän kuvailee rakkaiden menetyksiin liittyviä suruja keskenään erilaisiksi.

Äidin kuoleman suruun ja sen käsittelyyn liittyi oman kuolevaisuuden käsittäminen. Kuolema olikin ensimmäinen lähelle osunut. Ekola myös ymmärsi olevansa nyt sukunsa vanhinta naissukupolvea, ja siihen liittyi tietynlainen vastuu.

Ekolalle hyvin läheisen siskon ja veljen kuolemien välillä oli vain viikko. Nämä kaksi surua sekoittuivat toisiinsa, ja niitä oli vaikea käsitellä.

– Aina kun muistelin toista, toinenkin tuli mieleen. Oli vaikeaa määritellä, mitä suren, Ekola kuvaa.

Isän kuolemaan liittyi kaikki edelliset surut ja vaikean isäsuhteen käsittely. Silloin Hanna Ekola ensimmäisen kerran turvautui ammattiapuun.

– Silloin itkin myös kaikkia aikaisempia itkuja, esimerkiksi siskoni ja veljeni kuolemia, hän muistelee.

Puoliso kuoli yllättäen

Ekola painottaakin, että sureminen on aina yksilöllistä. Kukaan ei voi sanoa, kuinka kauan suruprosessissa kestää. Puolisonsa Juha Salosen kuollessa Ekola muistaa miettineensä, että tietää liikaa surusta, ja pitkän suruajan ajattelu turhautti. Hiljaa mielessään hän antoi itselleen kolme vuotta aikaa toipua.

– Kolmen vuoden kohdalla olin kuitenkin vielä hyvin pimeissä ajatuksissa, Ekola kuvailee.

Tänä vuonna Ekolan puolison kuolemasta tulee kuluneeksi kymmenen vuotta. Juha kuoli hyvin yllättäen. Hän oli kärsinyt kovista selkäkivuista ja ollut väsynyt, mutta niille tuntui löytyvän selitys huonosta patjasta keikkareissulla ja talonrakennukseen liittyvästä yleisestä väsymyksestä. Lopulta kipujen yltyessä syyksi paljastui kuitenkin keuhkoissa oleva kasvain. Juha ehti olla sairaalassa vuorokauden ennen kuin kuoli. Ekola puhuukin, että kyse oli läheiselle kuin onnettomuudesta, niin yllättävää se oli.

– Puolison kuolema vei turvan arjesta. Tuntui, että koko identiteetti piti rakentaa alusta. Oli ollut meidän talo, meidän keikat, meidän kaikki. Teimme työt yhdessä ja kasvatimme lasta yhdessä. Olin ollut vaimo.

Ekola muistaa turhautuneensa joutuessaan tilanteeseen, jossa Juhan aikaisemmin tekemät työt tulivatkin hänen tehtävikseen.

– Ei niin, että töissä olisi ollut vikaa, mutta niiden ei pitänyt olla minun hommiani. Se kiukutti.

Puolison menettämiseen liittyi sietämätön yksinäisyyden tunne. Oman tulevaisuuden kuvat ahdistivat, vanhojen pariskuntien näkeminen ärsytti.

Suostu surijan paikalle

– Jenni Vartiainen laulaa Mariskan kirjoittamassa laulussa, että suru on kunniavieras. Olen pitkään miettinyt, onko se totta. Olen päätynyt siihen tulokseen, että on. Kun suru saapuu, se tulee ottaa vastaan. Silloin on hyvä suostua surijan paikalle, Hanna Ekola summaa.

Keikoilla ihmiset saattavat tulla kertomaan Ekolalle kohtaamistaan tragedioista. Ekola kehottaa aina suremaan, kun vielä tietää, mitä suree. Suremattomat surut saattavat kerääntyä epämääräiseksi möykyksi ja aiheuttaa selittämättömän tuntuista pahaa oloa.

– Valitettavasti surusta selviämiseen ei ole oikoreittejä, vaikka olisi surun asiantuntija. Se pitää kohdata.

Ekola muistuttaa, että suru on hyvä asia.

– Suru on rakkautta, suru on työväline kivun tai menetyksen kohtaamiseen.

Miten olla surevan rinnalla

Usein Hanna Ekolalta kysytään, kuinka olla surevan ihmisen kanssa. Suuressa surussa olevan ihmisen kohtaaminen saattaa herättää epävarmuutta tai tuntua vaikealta.

Tavallinen oleminen riittää, Ekola kertoo. Ei välttämättä tarvitse sanoa mitään.

– Faktahan on, että sinulla ei voi olla lohdutusta ja tyhjentäviä vastauksia niin suureen suruun. Ei tarvitse edes yrittää saada surua pois, hän muistuttaa.

Hanna Ekolaa auttoi surun aikana, erityisesti puolison kuoleman jälkeen, konkreettiset asiat kuten se, että ystävä täytti jääkaapin.

– Läheisimmät kestivät kiukutteluni ja kapinani, sain antaa tunteiden tapahtua, Ekola kiittää.

– Myös Juhan rakkaus kantoi – en menettänyt sitä, mitä meillä ehti olla. Ehdimme elää äärimmäisen hyvän elämän yhdessä. Ajattelen myös, että oli Juhan aika mennä, vaikka en sitä vielä olisi halunnutkaan.

Muutkin ovat selvinneet

Hanna Ekolaa koskettivat sukunsa naisten tarinat – myös he olivat selvinneet. Se on myös yksi syistä, miksi Ekola haluaa puhua surusta: että joku voisi saada toivoa tilanteeseensa.

Ekola kertoo, ettei missään vaiheessa menettänyt toivoaan kokonaan. Vaikka oltiin pohjalla, pohjalla oli myös kristillinen usko. Hanna kokee saaneensa apua myös suoraan Jumalalta.

– Käytin vihdoin lapsen oikeutta ja huusin Jumalaa apuun.

Suru on rakkautta, suru on työväline kivun tai menetyksen kohtaamiseen

Ekola halusi saattaa loppuun talon rakentamisen. Uusi talo oli rakenteilla, ja vanha talo vielä myymättä. Ostajia ei meinannut löytyä.

– Muistan, että olin yksin kotona ja taisin huutaa ääneen, että en jaksa enää. Sitten luin Raamattua, ja sieltä silmiini osui kohta, jossa puhutaan, että tulee vielä aika, jolloin ostetaan taloja. Se lohdutti, Ekola muistaa.

Siitä ajatuksesta syntyi laulu, nimikkolaulu kokoelmalevylle Rukouslauluja. Hyvin pian myös talo saatiin myytyä.

Suru ei vie koko tilaa

Hanna Ekola kuvailee suruaan nykyään huoneeksi, johon voi mennä käymään. Suru ei kuitenkaan valtaa koko tilaa.

Osittain lapsensakin turvallisuuden tunteen takia hän kävi tutkimuksissa varmistamassa, ettei itse kanna syöpää. Kaikki oli kunnossa.

Juha on perheessä edelleen läsnä. Hänestä puhutaan, häntä muistellaan. Hänestä on esillä kuvia.

Menettämiset ovat ajan kanssa tuoneet kykyä olla kiitollinen nykyhetkessä.

Kun kysyn unelmista, Ekola pitää miettimistauon.

– Unelmoida en oikein vielä osaa. Kaikki mitä minulla on, on tässä hetkessä.