Seurakunta kuin perhe?

Istuin taannoin hotelliaamiaisella keskimmäisen tyttäreni kanssa, kun yhtäkkiä viereisessä pöydässä istunut mies tuli iloisena tervehtimään minua.
Olin ihmeissäni. En tuntenut miestä, mutta hän näytti tuntevan minut. Mies ilmeisesti huomasi hämmästykseni, koska alkoi kertoa, että käymme samassa kirkossa Nicosiassa. En vieläkään tunnistanut miestä. Nolotti. Juttelimme hetken ja opin tietämään hänestä jotain.

Miehen lähdettyä soitin hädissäni miehelleni.
-Tosi noloa, en tunnistanut koko miestä.
-Huomasiko se, ettet tunnistanut? Näyttikö se edes tutulta?
-Miten se voisi näyttää tutulta? Kaikki aasialaiset näyttää minusta ihan samalta!
-Rauhoitu, ei se ole niin vakavaa. Vastahan me aloimme käydä siellä, ei kaikki voi tuntea kaikkia parissa kuukaudessa.
-Pitäisi voida tuntea!!

Huomasin jo herättäväni huomiota aamiaissalissa, joten suljin puhelimen.
Jäin miettimään, mitä seurakunta lopulta edustaa kävijöilleen, tai mitä sen pitäisi edustaa.

Onko seurakunnassa käynti velvollisuus, joka on suoritettava joka sunnuntai täyttääkseen kunnollisen kristityn mitat, vai onko se mahdollisuus viettää aikaa seurakuntaperheen kesken?

Millainen on sinun seurakuntasi? Tunnetko sinä siellä käyvät ihmiset? Tiedätkö sinä, missä he asuvat, mitä työtä he tekevät? Tiedätkö, keneltä on juuri kuollut läheinen, tiedätkö kuka kamppailee sairauden, työttömyyden tai aviokriisin keskellä? Tiedätkö, kenelle voisit tarjota apuasi, tai keneltä voisit pyytää apua itsellesi? Voisitko mennä seurakuntayhteisösi eteen, seistä siinä täysin läpinäkyvänä, luottaa heidän hyväksyntäänsä ja rakkauteensa?

Meidän kirkko – osallisuuden yhteisö, kirkon strategia vuoteen 2015 on mietintö, johon on linjattu kirkon tavoitteita seuraavalle vuodelle. Linjauksen ytimessä ovat kirkon jäsenet, tavalliset kristityt. Kristittyjen tulisi tuntea vastuuta yksittäisistä lähimmäisistä, tarjota rohkaisua, tukea ja voimavaroja. Seurakunnan tulisi tarjota jäsenilleen pienryhmä toimintaa, auttaa kristittyjä kohtaamaan toisiaan pienissä yhteisöissä. Samoin seurakuntien tulisi huolehtia erityisesti perheistä. Tukea perheitä arkielämässä, myös sen vaikeuksissa ja ristiriidoissa. Toteutuuko tämä sinun seurakunnassasi, sinun elämässäsi? Onko oma seurakuntasi sinulle yhtä kuin perhe, vai onko se kuin etäinen sukulainen, joka tarjoaa satunnaista laatuaikaa? Meidän kirkko mietinnössä painotettiin jokaisen kirkon jäsenen tavoittamista laadukkaasti vähintään viisi kertaa vuodessa. Minua nauratti. Eikö kirkon ja seurakunnan tulisi tavoittaa jäsenensä joka päivä, tavalla tai toisella, laadukkaasti tai ei?

Itse aion aloittaa tuosta aamiaispöydän miehestä. Tarttua ensi sunnuntaina hihasta, kysyä, mitä tänään kuuluu.

Kenestä sinä aloitat?