Rukousvastaus postilaatikossa

Kamppisten perhe tietää, millaista on sairastaa paljon. Perhe on saanut myös kokea, kuinka Jumala pitää huolen ja vastaa rukouksiin.

Nokialaisen Minna Kamppisen sylissä on paksu mappi, joka sisältää perheen tyttären, 10-vuotiaan Venlan sairauspapereita. Myös muilla lapsilla, eli 16-vuotiaalla Valtterilla, 14-vuotiaalla Viljamilla ja 6-vuotiaalla Veetillä on oma mappinsa. Jokaisella Kamppisten perheen jäsenellä, perheenpää Antti mukaan lukien, on jokin sairaus. Kirjo kulkee astmasta, epilepsiasta ja migreenistä refluksiin ja lasten reumaan.

Kohtaus ratin takana

Kamppisten ruuhkavuodet alkoivat seitsemän vuotta sitten, kun Minna odotti kuopustaan Veetiä ja joutui olemaan raskauden takia vuodelevossa. Samaan aikaan Antilla puhkesi epilepsia. Diagnoosia seurasi kolmen kuukauden ajokielto. Seuraava epilepsiakohtaus tuli, kun Antti oli palannut auton rattiin ja kuljetti nelivuotiasta Venlaa lääkäriin.

– Antti ajoi Nokian keskustassa poliisilaitoksen edestä yksisuuntaista tietä väärään suuntaan ja törmäsi parkissa olevaan autoon. Hänellä ei ole mitään muistikuvaa siitä. Venla muistaa, että isi ajoi päin toista autoa. Hän oli ihan järkyttynyt, kun pääsi kotiin, Minna Kamppinen kertoo.

– Oli kokonaan Jumalan varjelusta, ettei siinä käynyt pahemmin; että kohtaus ei tullut vaikka moottoritiellä eikä paikalla ollut ihmisiä.

”En pysty enää kävellä”

Veeti syntyi – ja sai puolentoistavuoden ikäisenä verenmyrkytyksen.

– Elimme Veetin kanssa kaksi vuotta pelkkää sairaalaelämää: kuljimme ensiavusta lääkäriin ja sieltä lastenpolille. Vaihdoin öisin Antin kanssa lennosta vuoroa sairaalan ovella, Minna kertoo.

Verenmyrkytyksen syytä ei koskaan saatu selville. Se päättyi yhtä yllättäen kuin alkoikin. Sitten eskarivuottaan viettävä Venla sairastui.

– Eräänä iltana ulkoillessamme Venla yhtäkkiä jähmettyi paikoilleen ja sanoi: ”En pysty enää kävellä”. Hän ei osannut oikein kertoa, miksi. Näytti vain lonkkaansa, että tähän sattuu. Kannoimme hänet kotiin, Minna muistaa.

Venla oli seuraavat kaksi viikkoa täydessä vuodelevossa. Diagnoosiksi tuli lasten reuma. Minnan mukaan sairautta ei vielä ole saatu hallintaan; se on levinnyt myös ranteisiin ja sormiin. Tytön kädet ovat niin kipeät, ettei hän pysty harjaamaan hiuksiaan. Välillä Venla tarvitsee pyörätuolia. Kouluun sen kanssa ei voi mennä, koska rakennuksessa ei ole hissiä. Osan koulutunneista Minna pitääkin Venlalle kotikouluna: tänä vuonna ympäristöopin, uskonnon, liikunnan ja käsityön tunnit.

Lohtu löytyy Raamatusta

Viljami sairastui reumaan noin vuosi sitten, mutta sairaus ei ole niin ärhäkkä kuin siskollaan.

– Viime keväänä kuukaudetkin menivät sekaisin, valvoimme niin paljon. Viikot ovat edelleen hyvin vaihtelevia. Kun yhden vaiva saadaan hoidettua, joku muu rupeaa oireilemaan, Minna kertoo.

– Lapsen paha olo saattaa purkautua hirvittävänä raivona sairautta kohtaan. Silloin täytyy antaa lapsen huutaa se pihalle: kun on kipuja, on kipuja. Mutta kun on hyvä päivä, siitä nautitaan. Siihen on ollut pakko oppia, että jaksaa eteenpäin.

Nyt osaan olla kiitollinen siitä, mitä meillä on.

Rankat ajat ovat opettaneet Minnan rukoilemaan ja lukemaan Raamattua enemmän. Erityisen tärkeitä hänelle ovat psalmit.

– Raamatusta minä saan lohdun. Psalmiin kahdeksan palaan todella usein.

Kamppiset rukoilevat myös parantumista ja helpotusta kipuihin.

– On hirveää katsoa lapsen kipua, kun ei pysty auttamaan häntä. Ottaisin kivut itselleni, jos vain voisin. Sellaisina hetkinä saan rukouksesta voimaa. Jos minulla ei olisi uskoa, en jaksaisi tätäkään vähää, Minna huokaa.

Apu tulee yllättäen

Kamppiset ovat myös saaneet kokea, kuinka Jumala vastaa rukouksiin. Perhe kamppailee talousvaikeuksissa, koska Minna on työttömänä ja perheen tarvitsemat lääkkeet ovat kalliita.

– Meille on tapahtunut paljon käsittämättömiä asioita: juuri kun olemme miettineet, miten saamme ostettua lääkkeitä, yhtäkkiä tulee apu. Kerran joku oli jättänyt postilaatikkoomme kirjekuoressa sata euroa. Lähettäjä ei kertonut nimeään, lapussa luki vain: ”Siunausta perheelle”.

Lahjaa on myös se, että ympärillä on ihmisiä, jotka ymmärtävät.

– Antilla on joustava työnantaja, se on ollut suuri siunaus. Olen niin kiitollinen, että löysimme myös sellaisia ihmisiä, jotka osaavat hoitaa Venlaa, Minna sanoo.

Arjen helpotusta on se, kun Minnan vanhemmat tuovat ruokaa tai ystävät tulevat siivoamaan kodin. Voimia tuovat myös hengähdyshetket, esimerkiksi Reumaliiton kuntoutusviikot. Kamppiset ovat vetäneet myös kristillisiä lastenleirejä, joilla perheen lapset ovat uskaltautuneet puhumaan omista vaikeista asioistaan.

Erään joulun ihme

– Jumala on pitänyt perheestämme huolen. Nyt osaan olla kiitollinen siitä, mitä meillä on. Asiat voisivat olla huonomminkin. Ystävät rukoilevat puolestamme, ja sillä on iso merkitys, Minna Kamppinen pohtii.

– Tottakai välillä kyselen Jumalalta, miksi kaikki tämä on sallittu meille. Mutta sitten aina tapahtuu jotain hyvää. Se kantaa pitkälle.

Viime jouluna Minna sai puhelun paikallisesta kännykkäkaupasta. Liikkeestä soitettiin, että joku oli ostanut nimettömänä Kamppisten perheen jokaiselle lapselle joulupaketin. Minna ei tänäkään päivänä tiedä, kuka lahjojen antaja oli.