Home ajoi Niemiset pois kodistaan kahdesti. Kun terveyteen tai talouteen ei voi nojata, luottamus Jumalaan lujittui entisestään. Valtakunnan aarteet ja perintö ovat vielä edessä.

Ossi ja Annika Nieminen ovat asuneet niin Italiassa kuin Suomessa, ja kesät ovat kuluneet aktioissa eri puolilla Eurooppaa. Kun ovet kokoaikaiseen lähetystyöhön sulkeutuivat ja perheeseen odotettiin neljättä lasta, mieleen nousi toive aloilleen asettumisesta.

Annika halusi samaa kuin näki muilla olevan: vakautta ja oman talon.

– Olimme muutoissa antaneet paljon tavaraa pois. Huomasin haluavani, että meidänkin varastot pursuavat, Annika hymähtää.

Unelma toteutui keväällä vuonna 2011, kun he ostivat Ossin vanhemmilta tämän lapsuudenkodin. Ossi remontoi, ja Annika mietti värikartan kanssa sisustusta. Juuri ennen kuopuksen syntymää he muuttivat kotiin, jossa lapsilla oli tilaa ja naapurissa asui sukulaisia.

– Koimme, että Jumala siunasi meitä siinä talossa. Minulla oli autuas olo, Annika kuvaa.

Lapset kipaisivat naapuriin navettaan hoitamaan eläimiä, ja yhdessä istuttiin nuotiopaikalla.

– Saimme kuulua johonkin. Halusin tarjota lapsillemme vakaan lapsuuden, jossa he saavat juurtua.

Unelmasta tulee ansa

Vuoden kuluttua Niemiset olivat hankkimassa koiraa, kun he huomasivat yllätyksekseen Annikan tulleen allergiseksi koirille. Samaan aikaan Ruut-tytär alkoi kärsiä yskästä, joka vaikeutti hänen nukkumistaan.

– Olin jatkuvasti uupunut. Kun meillä oli lastemme vanhoillislestadiolaisia kavereita kylässä, mietin, että miten noiden isojen perheiden äidit oikein jaksavat, Annika muistelee.

Annikan silmiä kutitti, häntä huimasi ja olo oli koko ajan sairas. Yhdellä lapsella tuli verta nenästä, toisella sattui selkään ja kolmannella vatsaan. Kuopus heräili joka yö ja vaati räkäisen oloisena vettä.

Lopulta Annikan kova pää- ja korvasärky helpotti ulkona, mutta palasi sisään astuttua.

– Se oli lapsuudenkotini, jossa minun oli ihan hyvä olla. Minun oli hankala ymmärtää Annikaa, sillä en itse tiedostanut oireilevani, Ossi avaa.

Kun Annika oli täysin voimaton ja itkuinen, mies ymmärsi, että nyt on lähdettävä. Huhtikuussa vuonna 2013 perhe painoi unelmiensa talon oven kiinni.

– Talosta oli vaikea luopua, mutta kun olin varma, etten pysty elämään siellä, aloin inhota ilmaa, jota hengitin, Annika kuvaa.

Löytyykö meille turvallista kotia?

Seuraavat kuukaudet perhe vietti isovanhempien luona. Oli ihmeellistä herätä ilman tukkoisuutta, ja lasten oireet alkoivat helpottaa. Mutta epätietoisuus tulevasta painoi.

– Kukaan ei tiennyt, mitä meidän pitäisi tehdä. Emme tienneet, tulisiko talo remontilla asumiskelpoiseksi. Lopulta päädyimme kaupanpurkuun, mikä otti koville, olihan kyseessä Ossin vanhemmilta ostettu talo.

Tämän keskellä kuopuksen iloisuus ja ystäväperheen kutsut luokseen syömään ja saunomaan siunasivat. Isovanhemmat tarjosivat vuorollaan kodin perheelle. Mutta ahtaasti asuessa oli omat haasteensa. Stressaantuneena Annikan tunteet ailahtelivat, ja hän purki sen Ossiin.

– Muistatko, kun riideltiin rappusissa, hän heittää miehelleen.

Kun koulujen alku lähestyi, oli päätettävä, mihin he asettuvat. Sopiva vuokra-asunto löytyi Lahden keskustasta. Koti oli erilainen, mutta luotettiin, että siitä tulisi hyvä.

Uusi romahdus yllätti: tyttären oireet palasivat ja syyksi paljastui kummallinen haju hänen huoneessaan. Pian koko perhe sairasti, ja jälleen oli lähdettävä.

Ossi mietti, eivätkö he perheenä voi asua enää missään. Hänen oli vaikea hyväksyä uuden muuton tarvetta. Perhe oli jo käyttänyt säästönsä ja korottanut luottotilin maksimimäärän. Rahat olivat loppu.

– Mietin, että tämähän menee tiukille. Joulu oli tulossa, eikä meillä ollut varaa ostaa edes joululahjoja, hän kuvaa.

Luottamuskoulussa

Kurjinta oli, kun osa ihmisistä ei ymmärtänyt. Mutta oli niitäkin, jotka tukivat. Sulatellessaan sitä, että he joutuisivat hävittämään irtaimistonsa jo toistamiseen, Niemiset saivat kokea Lahden Kohtaamispaikan ystävien hyväsydämisyyttä. Perhe sai joulukalenterin, jossa joka päivälle oli oma paketti. Parin tuhannen euron arvoinen lahja helpotti konkreettisesti, kun oli jälleen ostettava uudet peitot, tyynyt ja huonekaluja. Suurin merkitys oli henkinen.

– Se avasi uuden vaiheen. Tunsin, että meillä ei ole huolta, Ossi toteaa.

Sittemmin perheelle on löytynyt koti aina, kun on tarvittu. Koulu on vaihtunut lyhyellä ajalla pariin kertaan, mikä on haastanut lapsia, mutta perheen sisäinen yh­teys on vahvistunut. Illan perhehartautta odottaa jokainen, ja hengelliset aarteet tuntuvat nyt tärkeämmiltä kuin pysyvä osoite.

Sairauksia on jäänyt, mutta niiden kanssa voi elää. Osa oireista on helpottanut.

– Ei ollut virhe ostaa sitä taloa. Ne kaksi vuotta olivat sairauksista huolimatta siunattua aikaa. Kaikilla meillä on yksilöllinen tie, Ossi miettii.

Ahtaiden asuntojen jälkeen Niemiset vuokrasivat tilavan, kauniisti sisustetun talon ulkomaille muuttaneelta kristityltä perheeltä. Missä Niemiset asuvat vuoden päästä, he eivät tiedä.

– Nautimme tästä kodista. Olemme sopeutuneet tähän, mutta uskomme, että sopeudumme jälleen seuraavaan. Jumalan suunnitelma meille on jännittävämpi kuin ajattelimme. Me itse meinasimme rajata elämämme yhteen paikkaan.