Rakas Kongoni

Lähetystyöntekijät Mirja ja Veikko Reinikainen elivät sisällissodan repimän kansan keskellä silloinkin, kun monet lähtivät maasta. Tuo itsensä uhraava asenne ei ole unohtunut, ja kongolaisten mukaan Reinikaiset rakastavat Kongoa enemmän kuin Kongo itse.

Potilas oli saapunut sairaalaan veljensä tukemana, mutta kirurgi Veikko Reinikaisen päästessä katsomaan häntä seuraavana päivänä potilaan kunto oli romahtanut: raajat olivat jo jäykistyneet, pupillit olivat maksimaalisesti laajentuneet, eikä kipureaktiota ollut.

– Sanoin hänen veljelleen, että potilas on aivokuollut. Valitettavasti me myöhästyimme, Veikko muistelee tapausta Kongon lähetysvuosilta.

Hän diagnosoi potilaan kärsivän kallon sisäisestä verenvuodosta ja sen aiheuttamasta paineesta. Mitään ei ollut tehtävissä niillä resursseilla, jotka sairaalasta löytyivät. Siitä huolimatta potilaan veli vaati Veikkoa leikkaamaan.

Oli juhlapäivä, eikä leikkaussalissa ollut toimintaa. Henkilökuntaa oli paikalla tarkkailemassa aiemmin leikattujen potilaiden tilaa.

– Päätin, että turhakin leikkaus on parempi kuin syytös hoitamatta jättämisestä. Valmistelimme anestesiahoitajan kanssa ne työvälineet, mitä oli saatavilla: vasaran, taltan ja kirurginveitsen.

Ilman kuvantamislaitteita Veikko saattoi vain arvailla, mistä aloittaa. Kokeillaan tuosta: viilto, taltta ja vasara – huti. Aivopaineet olivat selvästi koholla, mutta vuotokohta ei ollut tässä. Uusi yritys.

Veikko teki kolme reikää pään toiselle puolelle, sitten käännettiin päätä.

– Oli mennyt jo monta tuntia ja turhauduin, ei tästä mitään tule. Päätin, että teen vielä viidennen reiän ja sitten lopetan. Sillä kerralla osuin oikeaan. Kun vanhaa verta purkautui noin kaksi desiä, potilaan pupillit palautuivat. Seuraavana päivänä hän heräsi ja kolmantena päivänä kävi ilman lupaa jo ulkohuussissa.

Näitä tarinoita Veikolla riittää.

– Jos ei usko ihmeisiin, pitää minua satusetänä. Olemme saaneet nähdä Jumalan ihmeitä.

Kiitollisuutta jäähyväismatkalla

Ruska hehkuu puissa Kangasniemellä. Vuonna 1978 alkaneen lähetysuran Zairessa eli nykyisessä Kongon demokraattiseksi tasavallaksi muuttuneessa valtiossa tehneet Veikko ja Mirja Reinikainen ovat asettuneet Veikon kotikuntaan eläkepäivillään.

Keittiön kaapinoviin on liimattu lasten ja heidän perheidensä kuvia. Mieleen pulpahtelee muistoja juuri tehdyltä jäähyväismatkalta rakkaaseen Kongoon. Siellä vierailtiin tutuissa sairaaloissa, tavattiin rakkaita ystäviä, entisiä potilaita ja oppilaita.

Kohdattu kiitollisuus – se oli ylenpalttista.

Kigalin lentokentällä vastaan tuli mies, joka jostain tunnisti Veikon ja vaati päästä ihailemansa miehen kanssa samaan kuvaan.

– En edes tuntenut häntä, mutta ”Veikosta” on tullut jonkinlainen julkisuuden henkilö, Veikko kertoo hieman kiusaantuneena.

Vuosikymmenten ajan Veikko Reinikainen toimi Kongossa kirurgina pääosin Lemeran, Pingan ja Panzin sairaaloissa. Mirja ahkeroi muun muassa ravitsemusprojektissa, jossa ruokittiin aliravittuja lapsia ja koulutettiin vanhempia hygieniasta, ravitsemuksesta, terveydenhuollosta, avioliitosta ja perhesuunnittelusta.

Köyhyyden, väkivallan ja sisällissodan repimässä maassa työskenteleminen oli toisinaan hengenvaarallista. Silti Reinikaiset olivat niitä sitkeimpiä kongolaisten rinnalla, ja tämä maassa muistetaan.

Vastaparit yhdessä

Toinen on vakaa, toinen pyrähtelee. Kuten niin usein aviopareja seuratessa, myös Reinikaiset ovat persoonina toistensa vastakohdat. Veikon puhe on rauhallista ja toteavaa – välillä tuumaillaan. Mirja sen sijaan puhuu nopeasti turunmurteella, hyppää välillä vastaamaan puhelimeen ja hämmästyy, kun palattuaan olemme Veikon kanssa edelleen samassa muistossa.

Mirjan puhelimen kilinään on hyvä syy, sillä parhaillaan viimeistellään hänen kirjoittamaansa Rakas Kongoni -kirjaa, jonka kustantavat Fida ja Aikamedia yhteistyössä. Nyt kustannustoimittajan ja tyttären kanssa ratkotaan, miten puheessa käytetty ”daktari” sana käännetään: tohtori vai lääkäri.

Jo lähetysvuosina lähettikirjeiden kirjoittaminen oli Mirjalle henkireikä. Alkuvuosina yhteydenpito oli hidasta, sillä posti kulki naapurimaa Burundin kautta. Kuka siellä kävi, toi kaikkien postit ja ostokset tullessaan. Kännyköiden ja What´s App-viestien aikakausi on aivan eri maailmasta.

Yksityisyyttä oli varjeltava

On vaikea kuvitella niitä massiivisia tarpeita, joiden keskellä Reinikaiset ovat auttaneet kovin pienillä resursseilla. Oli oltava luova, kun piti nyhjäistä tyhjästä. Auttajan kyynistymiseltä varjelivat silmät, jotka tunnistivat Jumalan ihmeet ympärillä.

Lepoa tarjosivat lauantaiset kävelyt Lemerasta naapurikylään, muuten vapaata ei juuri ollut. Jos turvallisuustilanne oli kireä, edes kävelylle ei päässyt.

– Aina oli joku avuntarvitsija koputtamassa ovella, Mirja kertoo.

Kun vieraat olivat poistuneet, Mirja tarttui leivontakulhoon. Reinikaisille aikanaan swahilia opettanut edesmennyt lähetysveteraani Sylvi Mömmö oli nimittäin antanut kullanarvoisen vinkin: järjestäkää juhlia, vaikka serkun kaiman kunniaksi. Yhdessä nautittu kakku oli pieni juhlahetki jatkuvan kärsimykseen keskellä.

Hengellisyyteen puettu loukkaus

Vuonna 2005 Mirja matkusti toiselle puolelle Kongoa tehdäkseen ravitsemusprojektiin liittyvän tarkastuskäynnin. Paikan päällä paljastui, että paikallinen pastori oli korvannut projektin terveydenhoitajan mieleisellään ja työ oli retuperällä. Muutamaan päivään kukaan ei jakanut velliä vauvoille, eikä muutenkaan tapahtunut mitään.

Mirjaa harmitti. Matkan jälkeen hän raportoi havainnoistaan eteenpäin. Reinikaiset olivat työmääränsä alla näännyksissä ja lääkärikollega Denis Mukwegekehotti heitä lähtemään muutamaksi kuukaudeksi Suomeen lepäämään.

Sitten huomautuksia saanut pastori kirjelmöi Ruotsiin, Reinikaisten helluntailaiseen taustajärjestöön, että ”Mirja kylvää eripuraa”. Mirja putosi masennukseen. Hän koki, että kaikki hänen vaivannäkönsä oli ollut turhaa. Pintaan puski kokemus, että muut ovat parempia.

Minun taakkani: rakas Kongo

Muutaman kuukauden Suomen lepoloma venähti vuodeksi, sillä uupumukseen ja masennukseen tarvittiin terapiaa ja lääkehoitoa. Silloin pienet, kauniit eleet hoitivat sielua: ystävän tuoma särkynyt sydän -kukka ja Veikon tuomen oksilla koristelema saunapolku.

Kangasniemellä järjestettyyn yhteiskristilliseen metsäkirkkoon puhujaksi saapunut luterilainen pappi raahasi mukanaan repullisen kiven murikoita. Puheensa päätteeksi hän kehotti kuulijoita ottamaan oman taakkansa ja tuomaan sen ristin juureen.

– Minä tiesin heti, mikä minun taakkani on: se on rakas Kongoni, Mirja sanoo ja kyyneleet kihahtavat silmiin.

– Päätin, että en katkeroidu ja vastoin kaikkia tunteitani siunasin tuota pastoria päivittäin. Kolme vuotta myöhemmin olimme Kongossa ja tapasimme. Mies pyysi anteeksi.

”Mitä ihmisiä te oikein olette?”

Vuonna 2009 YK-tehtävissä Kongossa vierailleelle Elisabeth Rehnille kerrottiin Kongossa työskentelevästä suomalaisesta pariskunnasta. Pian Reinikaiset kutsuttiin illalliselle hienoon hotelliin.

Illallisen aikana viisi-kuusi ihmistä tuli erikseen kiittämään Reinikaisia: Veikkoa onnistuneesta leikkauksesta, Mirjaa koulumaksujen hoitamisesta ja muusta avusta.

– Ihan kuin ne ihmiset olisi tiputettu sinne. Lopulta Elisabeth Rehn kysyi: mitä ihmisiä te oikein olette. No, meidän oli helppo kertoa: me ollaan tällai hullui, Mirja nauraa.

Illasta sai alkunsa ystävyys, joka on kantanut tähän saakka. Mirjan muistelmateoksen takakanteen tulevan suosittelijan tekstin on laatinut Rehn.

Elämä on sarja valintoja. Mitä ajattelette nyt, 75-vuotiaina, niistä valinnoista, joita olette elämänne varrella tehneet?

Veikko vastaa:

– Kun pelotti hirveästi, että tuleeko rukkaset, rukoilin: ota Jumala Mirja kämmenellesi ja ota minut toiselle kämmenellesi. Tee meille sitten mitä tahdot.

– Ai, sinulle tuli tuo mieleen, Mirja henkäisee ja jatkaa:

– Olemme saaneet sisältörikkaan elämän, eikä meiltä ole puuttunut mitään.

– Ei vaikeuksiakaan, Veikko lisää.

Rakas Kongo elää arjessa mukana Kangasniemellä, sillä What´s App -viestit kulkevat päivittäin. Eläkkeelläkin on tullut tehtyä seitsemän 2–3 kuukauden matkaa, joilla töitä tehtiin ihan tosissaan.

– Niin, mihin sen pisteen voi laittaa? Veikko pohtii.