Miten luterilaisuus voi maailmalla?

Monen mielikuvissa luterilaisuus tarkoittaa pohjoiseurooppalaista kansankirkollisuutta. Ehkä olemme kuulleet myös elävistä ja kasvavista Afrikan luterilaisista kirkoista. Mutta harvempi tietää, että Indonesiassa ja Intiassa on enemmän luterilaisia kuin Suomessa.

Kokonaiskuva maailman luterilaisuudesta on luonnollisesti hyvin monimuotoinen. Joukkoon mahtuu perinteisiin nojaavaa, uudistusmielistä, herätyskristillistä, liturgista, maallistunutta, karismaattista ja monenlaista muuta kirkkoa, joilla kaikilla ei ole edes kirkollista yhteyttä keskenään.

Luterilaisuuden suuri kuva noudattaa kuitenkin kristinuskon laajempaa kuvaa: Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa kirkot kutistuvat, Afrikassa ja Aasiassa kasvavat.

Luterilaisen maailmanliiton (LML) tuoreet tilastot kertovat, että Pohjoismaiden luterilaiset kirkot menettivät kuudessa vuodessa (2010–2016) yhteensä miljoona jäsentä. Yhdysvaltalainen ELCA (Evangelical Lutheran Church in America) ja Kanadan evankelisluterilainen kirkko menettivät noin 800 000. Samana ajanjaksona Afrikan luterilaisten kirkkojen jäsenmäärä kasvoi lähes neljällä miljoonalla ja Aasian kirkkojen kolmella miljoonalla.

Mutta millaisia nuo etelän kirkot oikein ovat?

Luterilaisena maailman suurimmassa muslimivaltiossa

Indonesiassa on kaikkiaan kolmetoista LML:n jäsenkirkkoa. Ne ovat jakautuneet lähinnä alueellisesti, heimo- ja kielierojen tai henkilöristiriitojen vuoksi, kertoo Medialähetys Sanansaattajien kansainvälisen kumppanuustoiminnan johtaja Timo Reuhkala. Merkittäviä teologisia eroja hän ei näiden kirkkojen välillä tunnista.

Suurin näistä kirkoista on 4,5 miljoonan jäsenen Batakin kristillinen protestanttikirkko. Se toimii Sumatran saaren keskiosissa, jossa on paljon kristittyjä. Vaikka ollaan maailmaan suurimmassa muslimimaassa, tietyillä alueilla uskonnonvapaus toteutuu melko hyvin. Jaavan saarella tai Acehissa kristittynä eläminen on huomattavasti vaikeampaa.

– Indonesian kristittyjen haasteena on se, miten osaa ja uskaltaa viedä evankeliumia eteenpäin, kun samaan aikaan on tärkeää elää yhteistyössä muslimien kanssa, Reuhkala sanoo.

Näiden kolmentoista kirkon nimestä vain yhden nimessä esiintyy sana ”luterilainen”. Suomalaisesta näkökulmasta katsoen nämä kirkot eivät olekaan aivan tiukasti ottaen luterilaisia, vaan monilla kirkoilla on myös hyvin vahvat reformoidut juuret. LML:n ohella osa kuuluu myös reformoitujen kirkkojen kansainvälisiin yhteisöihin.

– Monet näistä kirkoista haluavat profiloitua luterilaisiksi ja yhtyä luterilaiseen kirkkoperheeseen, mutta ne tulkitsevat luterilaisuuden vähän eri tavalla kuin me suomalaiset, Reuhkala näkee.

Hänen mukaansa näissä kirkoissa esiintyy karismaattisuutta, evankeliointia ja herätystä, mutta ne ovat leimallisesti liturgisia kirkkoja. Ympäristöasiat ja naisen asema ovat myös luterilaisille kirkoille tärkeitä. Reuhkalan käsityksen mukaan kaikki 13 LML:n indonesialaisesta jäsenkirkosta vihkii naisia papeiksi, mutta homoseksuaalisuudesta ei kirkossa käydä keskustelua.

Kristittynä korruption ja kastilaitoksen keskellä

Myös Intiassa luterilaisuus on jakautunut useisiin eri kirkkoihin. Intian luterilaisten kirkkojen unioniin (United Evangelical Lutheran Churches in India) kuuluu 12 jäsenkirkkoa. Suurin näistä on Andhran evankelisluterilainen kirkko, jossa on kolme miljoona jäsentä. Kaiken kaikkiaan luterilaisiin kirkkoihin Intiassa kuuluu noin 4,5 miljoonaa kristittyä.

Intia on kärsinyt pitkään laajasta ja syvästä korruptiosta. Myöskään luterilaiset kirkot eivät ole tälle immuuneja. Kirkkojen johtoportaissa olevia ja UELCI:n johtajaa on syytetty vallan kahmimisesta itselleen. Korruptiota on näkynyt esimerkiksi piispavalinnoissa.

– Olen kuullut, että luterilaisessa kirkossa piispaksi on valittu se, jolla on ollut suurin salkku antaa rahaa, Suomen ev.-lut. kirkon piispainkokouksen sihteeri, Intian kristillisyyttä tutkinut Jyri Komulainen kertoo.

Vaikka kastijärjestelmään perustuva syrjintä Intiassa on virallisesti kielletty, se kuitenkin vaikuttaa edelleen, myös kirkkojen elämässä. Luterilaiset yhteisöt koostuvat valtaosaltaan kastittomista eli daliteista, joiden yhteiskunnallinen asema on kaikista heikoin.

– Dalit-kristityt ovat ikään kuin tuplasorretussa asemassa. He ovat daliteja, mutta myös kristittyjä, jolloin he eivät saa niitä etuja, joita Intian valtio antaa hindutaustaiselle dalitille, Komulainen toteaa.

Intian luterilaisuutta leimaa tietty kaksijakoisuus: Kirkkojen ”ylätasolla” ja teologisen tutkimuksen parissa kehitetään uudenlaisia kontekstualisoinnin tapoja eli mietitään, miten kristillistä sanomaa välitetään juuri intialaisessa kulttuurissa. Ruohonjuuritason jumalanpalveluselämässä nojataan kuitenkin usein eurooppalaisen lähetystyön perinteeseen.

Poikkeuksiakin on. Esimerkiksi kuuteentoista osavaltioon ja Intian ulkopuolellekin levinnyt Christ Lutheran Church pyrkii tietoisesti toiminnassaan kontekstualisoivaan lähestymistapaan. Kontekstualisoivissa jumalanpalveluksissa käytetään muun muassa bhajaneja, perinteisiä intialaisia palvonnallisia lauluja, joiden tyyliseksi kristillistä musiikkia kehitetään.

Teologisella ylätasolla esiintyy myös radikaalia ajattelua. UELCI:ssä esimerkiksi Isä meidän -rukouksesta ja uskontunnustuksesta on kehitetty uudenlaisia, feministisiä ja hindulaisuudesta vaikutteita saaneita versioita.

Osa Intian luterilaisista kirkoista on kasvavia, osassa kehitys polkee paikallaan. Timo Reuhkalan vaikutelma on, että kasvua esiintyy siellä, missä korruptio on vähäisempää ja evankelioimisinto runsaampaa. Reuhkalan mukaan Intian luterilaiset ovat vahvoja välittämään uskoa seuraavalle sukupolvelle.

– Ihmisillä on monia luovia tapoja viedä evankeliumia eteenpäin. Intiassa ei myöskään ensi sijassa kysytä apua Euroopasta, vaan asiat osataan tehdä itse. Korruptoituneisuudesta huolimatta intialaisessa julistuksessa Jeesus on yleensä enemmän esillä kuin suomalaisessa julistuksessa, Reuhkala arvioi Intian luterilaisten vahvuuksia.

Afrikassa kirkkoihin tullaan rukousten kanssa

Jyri Komulaisen mukaan Intian kirkoille sosiaalieettiset kysymykset, kuten vaikkapa köyhyys, eriarvoisuus ja ympäristön hyvinvointi, ovat tärkeitä. Kuitenkin tällainen sosiaalieettinen tietoisuus on leimallisemmin kristillistä kuin meillä Suomessa, jossa iankaikkisuusasioiden ja tämänpuolisten asioiden välille on ollut tapana lyödä kiilaa.

Myöskään Afrikan kirkoissa evankelioimista ja diakoniaa ei samalla tavalla eroteta kuin meillä pohjoisessa.

– Etelän kirkoilla diakonia ja evankelioiminen ovat paremmassa tasapainossa. Yhteiskunnallinen vastuu on kirkoille itsestäänselvyys. Kristityt, jotka elävät yhteiskunnallisessa köyhyydessä, haluavat nähdä oman kirkkonsa kehityksen toimijana. Ne tarpeet ovat todellisia. Mutta kuitenkin mennään selkeästi evankeliumi edellä, kertoo Kansanlähetyksen apulaislähetysjohtaja Teijo Peltola.

Senegalissa lähetystyössä ollut Peltola osallistui toukokuussa LML:n yleiskokoukseen Namibiassa. Hän oli mukana ranskankielisessä pienryhmässä, jossa oli osallistujia muun muassa Kamerunin, Kongon ja Ranskan luterilaisista kirkoista.

– Afrikan ranskankieliset luterilaiset kirkot ovat aika ekumeenisia, herätyskristillisiä ja evankelikaalisia. Ne kouluttavat pappinsa akateemisesti.

Jumalanpalveluselämässä afrikkalaisissa kirkoissa on paljon vaihtelua. Toisissa kirkoissa länsimainen perinne näkyy selkeämmin, toisissa on panostettu omaan kansallisen jumalanpalveluksen luomiseen. Luterilaisissa kirkoissa yhtenäisyyttä on enemmän kuin monissa muissa protestanttisissa kirkoissa.

Yhden selkeän afrikkalaisia kirkkoja yhdistävän piirteen Peltola nostaa esiin.

– Jumalanpalveluksessa yhteinen esirukous on oikeasti sen yhteisön esirukous. Seurakuntaan tullaan kiitos- ja pyyntörukousten kanssa.

– Seurakunnat ovat oikeasti kokoontuvia, avoimia ja tavoittavia yhteisöjä.

Peltolan mukaan Afrikan kirkot ovat suomalaisesta näkökulmasta ainakin jollain tavalla karismaattisia. Mutta menestysteologiaan suhtaudutaan luterilaisissa kirkoissa kriittisesti.

– Namibian kokouksen yleisökeskustelussa nousi esiin hyvin voimakkaasti menestysteologian kritiikki. Kuulosti siltä, että menestysteologia on Afrikassa todellinen haaste, ja he ottavat sen ongelman vakavasti.

Peltolan mukaan LML:n kokouksen agendaa ohjaa vielä tänä päivänä voimakkaasti pohjoiseurooppalaiset ja pohjoisamerikkalaiset äänenpainot. Tämä näkyy siinä kielessä, jota Peltola kuvaa ”YK-jargoniksi” ja siinä, millaiset aiheet nostetaan puheenaiheeksi. Yleensä ne koskevat enemmän sosiaalieettisiä aiheita kuin vaikkapa kirkon kasvua.

Samalla kun pohjoiset kirkot hallitsevat LML:a, luterilaisen kirkkoperheen painopiste siirtyy entistä enemmän Afrikkaan ja Aasiaan.

– Toivoni on siinä, että etelän kirkkojen rooli LML:ssa vahvistuu, Peltola sanoo.

Lue toisesta artikkelista, mitä Suomessa huhtikuussa vieraillut emeritusprofessori Gene Edward Veith sanoo luterilaisuuden tilasta Yhdysvalloissa.

Piditkö lukemastasi? Saat lisää mielenkiintoisia juttuja, kun tilaat Uuden Tien klikkaamalla alla olevaa kuvaa. Jaa artikkeli myös sosiaalisessa mediassa!