Mitä asioita löytyy uskosta luopumisen taustalta?

”En saanut rauhaa, identiteettiä enkä varmuutta”

Entinen Kansanlähetyksen työntekijä kertoo, miksi jätti kristillisen uskon taakseen.

Kymmenisen vuotta sitten Petri Kauppi seisoi Tikkurilan asemalla ja odotti junaa, jotta se ajaisi hänen ylitsensä. Hetken seisoskelun jälkeen hän huomasi, että odotettu juna onkin jo ohittanut aseman. Varmaan parempi niin, mies tuumi ja lähti asemalta. Tapaus rautatieasemalla oli käännekohta, jossa Kauppi alkoi etsiä terapeuttia ja purkaa vuosien varrella kertynyttä ahdistusta.

Nyt Oulun murretta lupsakasti puhuva mies antaa haastattelun sattumalta samaisen aseman kahvilassa. Merkittävät ahdistusta kerryttäneet ­asiat ovat liittyneet hänen herätyskristilliseen uskoonsa, josta hän kertoo sittemmin luopuneensa.

Rippileirillä uskoon ja siitä nuorten toimintaan

Kauppi on kotoisin ”tavallisesta suomalaisesta työläisperheestä”, jossa kuuluttiin kirkkoon ja käytiin jumalanpalveluksessa pari kertaa vuodessa. Kauppi kävi Oulussa 1980-luvun lopulla Kansanlähetyksen, Suomen Raamattuopiston (SRO) ja Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen (Sley) yhteisen rippikoulun.

– Olin kokenut jo aiemmin jonkinlaisen hengellisen heräämisen, mutta rippileirillä tein varsinaisen uskonratkaisun.

Minun tapauksessani ovien koputtelusta ei kuitenkaan tullut loppua millään.

Leirin jälkeen Kauppi jäi Kansanlähetyksen nuorisotoimintaan mukaan. Vaikka Kaupin epäilykset kristillistä uskoa kohtaan nousivat pintaan vasta paljon myöhemmin, jo tuolta ajalta eräs asia jäi kaivelemaan. Kauppi ei ollut kokenut uskoontulossa radikaalia kaikille näkyvää elämäntapojen muutosta, sillä hän koki olevansa aika tavallinen nuori, hiukan omissa oloissaan viihtyvä ”nörtti”, joka oli kiinnostunut tietokoneista.

– Koin, että minun piti väkisin sopia uskoontulon kaavaan, jossa ihminen kokee suurta synnintuntoa ja suuren armon. Virheitä tekee totta kai jokainen, ja syntejä voi siksi tunnustaa. Tuolloin kuitenkin synnintuntoa hakemalla haettiin.

Oikeanlaisen uskoontulon piilotettu ihanne vaikutti Kaupissa niin, että hän tuli opetelleeksi tietoisesti käsittelemään asioita pahan olon ja syyllisyyden kautta. Hän ei koe kenenkään opettaneen erityisen ahdistavasti, herätyskristillisen maallikkokulttuurin käytännöt vain opettivat enemmän.

Vähitellen Kauppi alkoi ottaa vastuuta nuorten toiminnan pyörittämisestä. 1990-puolivälissä hän työskenteli Pohjois-Pohjanmaan ja Hämeen piireissä nuorisosihteerin tehtävissä. Tuota vuosikymmentä leimasi Kaupin elämässä voimakkaasti sosiaalisten suhteiden rajoittuminen lähes pelkästään hengellisiin kuvioihin.

– Uskovien piirien ulkopuolelta aloin löytää muita ihmissuhteita vasta sitten, kun menin töihin valtionhallintoon tietotekniikan pariin.

Uskovaisten kuplassakaan ei tullut rauhaa

Kaupille uskovaisten kuplaan yhdistyi muitakin ongelmia. Ensimmäinen oli tuntemus siitä, ettei Kauppi tiennyt, minkälainen hänen uskovaisena pitäisi olla. Hän oli saanut käsityksen, että kristityllä piti olla Jumalalta erikseen ja suoraan saatu selvä näky ja kutsumus siitä, miten hän palvelee Jumalan valtakuntaa koko elämänsä ajan.

– Meidän piireissä kulki sanonta siitä, kuinka uskova saa kulkea johdatuksessa ”valmiiksi avatuista ovista”. Minun tapauksessani ovien koputtelusta ei kuitenkaan tullut loppua millään.

Kauppi esimerkiksi luki ammattikoulussa itsensä teollisuussähköasentajaksi, koska ajatteli siitä olevan hyötyä mahdollisesti lähetystyössä. Kutsua lähetystyöhön ei kuitenkaan ilmaantunut.

Toiseksi suureksi ongelmaksi muodostui käsitys siitä, että kristityn tuli kokea rauhaa omasta vakaumuksestaan pelastusvarmuuden vuoksi.

– En ikinä saanut rauhaa, vaan minulla oli koko ajan epävarmuus omasta kelpoisuudesta. Ajoittain koin pelastusvarmuutta, mutta se jäi tunnetasolle, eikä mennyt syvemmälle.

Myöhemmin terapiassa Kauppi sanoo päätyneensä käsitykseen, että kristillinen usko osaksi vastasi hänelle korostuneesti hyväksytyksi tulemisen tarpeeseen. Hänestä tarve saattaa juontaa juurensa omista lapsuuden kokemuksistansa: Kauppi ei tunne biologista isäänsä kuin nimeltä. Kasvatti-isä tuli perheeseen siinä vaiheessa, kun poika oli 3–4 vuoden ikäinen.

Herätyskristillinen maallikkokulttuuri voi estää ongelmiin puuttumisen

Toisaalta Kauppi huomauttaa, että tunteet ja tarpeet ovat ­asioita, jotka ihmistä lopulta liikuttavat. Jos lisäksi samaan aikaan opetetaan sinänsä oikein, ettei usko saa kiinnittyä tunteisiin, ongelmaksi voi muodostua ristiriita virallisen opetuksen ja hengellisen yhteisön tunteiden todellisen arvostamisen välillä.

Ristiriita tuli esille Kaupin mukaan 1990-luvulla juuri tunteisiin vetoavassa karismaattisuudessa, joka vaikutti myös viidesläisyydessä.

– Virallisesti Kansanlähetys on aina ollut opillisesti suhteellisen vakaa, mutta kentällä tilanne oli ainakin silloin monin paikoin toinen. Pahimmat ylilyönnit eivät tulleet työntekijöiltä, vaan villeiltä maallikoilta, jotka eivät sitoudu oikein mihinkään, eivät ainakaan luterilaiseen tunnustukseen.

Kaupista herätyskristillisen maallikkoaktiivisuuden varjopuolena on monesti, että epätervettä intoa juosta julistamassa ”yöt ja päivät kaduilla” ei uskalleta suitsia, jottei vahingossa kahlittaisi Hengen paloa. Vasta liian myöhään tohtii joku vanhempi ja viisaampi kristitty sanoa nuorelle, että ”sinulla menikin aikoinaan liian lujaa”.

– Miksi tätä ei uskalleta sanota aiemmin? Kauppi huudahtaa.

– Totta kai se on vaikeaa, mutta silti voisi kysyä aiemmin, että miten jaksat. Minä en jaksanut.

Uskon taipaleensa loppuvaiheissa Kauppi eli voimakkaan hengellisen etsinnän aikaa. Hän kuunteli paljon ylistysmusiikkia, jotta ahdistus peittyisi. Kauppi jopa hakeutui äärikarismaattisiin piireihin, jotta saisi rauhan kutsumukseensa, identiteettiinsä ja hyväksytyksi tulemiseensa. Niistä piireistä tuli kuitenkin nopeasti paha olo. Samoihin aikoihin muutama hänen lähipiirinsä uskovista kavereista kuoli oman käden kautta.

– Ajattelin, että jos ystäväni pyyntöihinkään ei vastata, niin ei sitten minunkaan. Se oli viimeinen niitti.

– Tuntuu, että moni niistä kristityistä kavereista, jotka alunperinkin suhtautuivat hyvin kriittisesti karismaattisuuden ylilyönteihin, ovat edelleen seurakunnassa. Hihhulointiin lähteneistä useampi sen sijaan on mielenterveysongelmissa tai kokonaan ulkona seurakuntakuvioista.

Kaupin vaimo on tunnustava kristitty, ja samoin heidän 11-vuotias poikansa on kastettu ja käynyt seurakunnan leireillä. Tämä ei ole Kaupille ongelma, eikä hän koe vetoa ateismiin – jotkut ateisteista ovat hänestä liian käännytyshenkisiä joidenkin uskovien tapaan.

– Arvostan edelleen kristillistä arvomaailmaa, koska näen sen järkevänä. Erityisesti ajatus lähimmäisen palvelemisesta Jumalan palvelemisena on suorastaan nerokas!

Teksti: Miikka Niiranen

”Koin olevani vääränlainen kristitty”

Kun Elina alkoi kyseenalaistaa Raamatun opetuksia, siitä oli vaikea puhua seurakunnassa.

Elina kiinnostui uskon­asioista 16-vuotiaana. Elettiin 1990-luvun alkua, ja hän luki synkkiä uutisia Persianlahden sodasta. Maailmalla enteiltiin jopa kolmannen maailman sodan syttymistä. Se herätti turvattomuuden tunteen, ja Elina alkoi etsiä siihen apua. Itsekseen nuori tyttö luki hengellisiä kirjoja, hakeutui seurakunnan toimintaan ja tuli uskoon.

Noin kymmenen vuoden päästä usko alkoi kuitenkin horjua. Elina uupui työtaakan alle vapaakirkollisessa seurakunnassaan. Hän toimi monenlaisissa vastuutehtävissä, halusi palvella Jumalaa kokosydämisesti.

Itkin ja tein surutyötä siksi, että uskoni oli kuollut.

– Otin silloin etäisyyttä seurakuntaan, koska oli pakko hengähtää. Akuutissa toipumisessa meni pari vuotta. Kävin yhä seurakunnan toiminnassa, mutta suhtautumiseni uskoon tuli arkisemmaksi. Elämässä voisi tehdä normaalejakin asioita.

Seurakunnan johtajat olivat kannustaneet voimakkaasti palvelemiseen. Valmistauduttiin herätykseen, jonka piti olla ihan oven takana.

– Kun herätystä ei tullutkaan, tuntui kuin olisi häärätty turhan takia.

Elina ei ollut silloin seurakunnassa ainut, joka uuvahti, ja tunteita jaettiinkin avoimesti yhdessä. Myös nuorisotyöntekijä totesi Elinalle, että terveys on tärkeämpää kuin työ seurakunnassa.

– Mutta muuta tukea en saanut, hän kokee.

Eri mieltä Raamatun kanssa

Oltuaan pari vuotta vain riviseurakuntalaisena Elina alkoi tarkastella seurakuntakulttuuria ulkopuolisen silmin ja kyseenalaistaa sitä. Myös jotkin opetukset ja ajatusmallit vaivasivat häntä. Esimerkiksi se, miten samaa sukupuolta olevien suhteisiin suhtauduttiin. Elina myös kyseenalaisti sen, että Raamattu on kirjaimellisesti Jumalan sanaa.

– Jos otin nämä aiheet puheeksi, ihmiset kavahtivat. Sanallisesti tai sanattomasti viestittiin, etteivät ajatukseni olleet raamatullisia. Kärsin siitä tilanteesta, että koin olevani vääränlainen kristitty.

Elina päätti lopulta olla itselleen rehellinen ja hyväksyä sen, että hänestä oli tullut liberaali.

Uskosta luopuminen kokonaan tapahtui kuitenkin hitaasti. Vasta muutama vuosi sitten, 38-vuotiaana, hän huomasi, ettei ollut lukenut Raamattua viiteen vuoteen. Seurakunnassa hän oli käynyt satunnaisesti. Pieni uskon liekki kuitenkin paloi yhä. Erityisesti helvetin pelko sai hänet roikkumaan Jumalassa kiinni.

Elina päätti avata vielä Raamatun ja antaa Jumalalle mahdollisuuden. Lukiessaan hän kuitenkin tajusi, ettei Jeesus näyttäytynyt hänelle enää Jumalana, vaan inhimillisenä. Myös Paavalin opetuksista hän oli ihan eri mieltä.

Se oli kipeä paikka.

– Itkin ja tein surutyötä siksi, että uskoni oli kuollut.

Viimein seurasi kuitenkin helpotus: hänen ei tarvitsi elää jatkuvassa ristiriidassa, oliko hän uskossa vai ei.

– Kun olin todennut, että uskoni oli loppunut, helvetin pelko myös katosi. Jos ei usko helvettiin, ei silloin myöskään pelkää sitä.

Vain harva tuomitsee

Kun Elinalla oli vielä toinen jalka seurakunnassa, hän kävi välillä kiivaitakin väittelyitä uskovien kanssa. Mutta kun hän myönsi jättäneensä uskon, välit lähes kaikkiin ystäviin parantuivat. 95 prosenttia on suhtautunut uskosta luopumiseen asiallisesti ja jopa empaattisesti.

– He eivät ole yrittäneet käännyttää minua. Jos ystävät ovat olleet ystäviä muutenkin kuin uskon takia, suhde on säilynyt. Jos ei ole koskaan ollutkaan muuta yhteyttä kuin usko, ei sellaisilla ystävyyssuhteilla ole väliä.

Elina itse ei myöskään yritä painostaa muita valitsemalleen tielle.

– Monille usko on myös positiivinen voimavara, ja se on hieno asia.

Jäljelle jääneet viisi prosenttia ovat kuitenkin olleet järkyttyneitä Elinan luopumuksesta ja tuominneet hänet.

– Joko se on huolta, koska he ajattelevat, että menen helvettiin, tai sitten luopuminen on niin kipeä ja mahdoton ajatus heille. Voi syynä olla sekin, ettei ole pystynyt kohtaamaan omia epäilyksiään.

Ilman uskoa on itse vastuussa

Joskus Elina kaipaa uskoa Jumalaan, jotta olisi joku, joka viime kädessä tietää kaiken paremmin. Nyt vastuu on itsellä.

– Jos tulee tenkkapoo elämässä, se pitää ratkaista itse ja muiden ihmisten tuella. Kun ei ole uskossa, se vaatii epävarmuuden sietokykyä.

Toisaalta hän voimaantuu siitä kokemuksesta, ettei Jumalalle tule sysättyä vastuuta elämästä.

– Jos mokaan elämässä, kannan siitä itse vastuun. Ei voi paeta uskon taakse.

Elina on myös vasta uskosta luopumisen jälkeen löytänyt armon.

– Pystyn paremmin armahtamaan itseni ja muita. Olemme ihmisiä, ja se riittää. Ei ole pakkoa saada kaikkia syntejä anteeksi, tulla sovitetuksi jostain kauheasta, jotta kelpaa, hän näkee.

Teksti: Susanna Sarimaa

Piditkö artikkelista? Saat lisää mielenkiintoisia juttuja tilaamalla Uuden Tien verkkolehden tästä. Jaa artikkeli myös sosiaalisessa mediassa.

Tutustu myös visioomme alla olevan videon kautta: