Miksi media käsittelee kristillistä uskoa niin positiivisesti? Entä miksi niin negatiivisesti?
Kuva: IS.fi Kuvakaappaukset
Missi ja malli Lotta Näkyvä kertoo Radio Aallossa Raamatun tuomasta avusta. Hillsong taas on liian konservatiivinen.
Kuten muutkin ihmiset, konservatiiviset kristityt kiinnittävät usein huomionsa helposti siihen, mikä maailmassa on vialla. Ja nykyaikana vialla usein tuntuu olevan se, mitä kristityistä mediassa sanotaan. Tällöin pimentoon voivat jäädä ne tapaukset, kun uskova puhuu Raamatusta tai uskostaan näkyvästi tai siitä kirjoitetaan myönteisessä valossa. Mikä positiivisia tapauksia yhdistää, ja mitä niistä voidaan oppia?
Suomalaiskansallinen tarina yhdistää sukupolvien ketjuun ja takaa huomion
Urheiluhullut suomalaiset rakastavat voittamista. Melkein yhtä paljon rakastamme kuitenkin myös katkeria tappioita ja vastoinkäymisiä, jotka lähes voitoiksi luetaan. Talvisota, sotakorvaukset, Juha Mieto, Ruotsille hävityt jääkiekkofinaalit. Olemme taistelleet, parhaamme antaneet ja häviömme kunnialla kantaneet.
Mika Poutalan niukka, kolmen sadasosan ero olympiapronssiin 500 metrin pikaluistelussa sopii kuin nakutettu tällaisen kansallisen saagan jatkokertomukseksi.
Helmikuussa Pyeongchangin olympiafinaalissa vuoden 2010 Vancouverin olympialaisten viidennestä sijasta alkanut tarina sai loppusilauksen. Samalla otsikoihin nousi Poutalan vaikeuksien ja pettymysten yli johdattanut usko, josta toimittajat olivat jo hyvin perillä. Niinpä lehdissä miltei ennusmerkiksi nimettiin se, kun Poutala kertoi ennen kisaa hartaushetkessä esiin nousseesta jakeesta. Iltalehti lainaa Raamattua jutussaan 19.2.: ”Isä, jos sinä tahdot, niin ota pois minulta tämä malja; älköön kuitenkaan tapahtuko minun tahtoni, vaan sinun”, kohta kuuluu sanatarkasti esimerkiksi Luukkaan evankeliumissa. Tämän suorempia innoituksia lukea Raamattua suomalaiset tuskin saivat olympialaisten aikana.
Myös kaunis ja menestynyt nainen kärsii tavallisen ihmisen vaikeuksista
Viime vuoden puolella missi ja malli Lotta Näkyvä kertoi useissa medioissa, kuten Ilta-Sanomissa ja Radio Aallossa siitä, kuinka löysi apua paniikkihäiriöönsä ja itsetuhoisiin ajatuksiinsa terapian ohella Raamatun lukemisesta. Ilta-Sanomat kirjoittaa Näkyvän karuista kokemuksista, jotka saivat alkunsa hänen isänsä, urheilulääkäri Aki Hintsan syövän aiheuttaman kuoleman aikoihin. Kristityssä perheessä kasvaneen Näkyvän usko koki lopulta jonkinlaisen virkoamisen, ja hän alkoi lukea Raamattua joka aamu ja pitää sunnuntait lepopäivinä.
Otsikoihin nousi Poutalan vaikeuksien ja pettymysten yli johdattanut usko.
”Jos olisin tiennyt, että tässä on vastaukset, niin olisin jo vuosikausia sitten tehnyt tämän. Näköjään minun piti kuitenkin käydä elämäni rankimmat kuukaudet ensin läpi”, Näkyvä sanoo Ilta-Sanomille.
Mikä Näkyvän tapauksessa on sitten mediaa tarkkaavalle kristityille niin kiinnostavaa? Ainakin se, että paniikkihäiriö, ahdistuneisuus ja masennus ovat kaikki hyvin yleisiä nykyajan Suomessa. Kun sitten julkisuuden henkilö, jolla vaikuttaa ulkoisesti olevan elämä mallillaan, kertookin omista vaikeuksistaan, syntyy lukijan ja tämän välille kokemus samassa veneessä istumisesta. Yhteinen kärsimys yhdistää. Merkittävää on myös, että Näkyvä kertoo nimenomaan avun tuoneesta kokemuksestaan Raamatun äärellä. Kokemusta ei kukaan voi, eikä varsinkaan nykyaikana edes saa kiistää.
Mikä Poutalan ja Näkyvän palstatilaa yhdistää?
Sekä Poutalan että Näkyvän jutut ja haastattelut keskittyvät siihen, kuinka yksilö saa arkiseen elämäänsä käytännöllistä apua uskon kautta. Tämä leimaa muitakin lukuisia lehtijuttuja, joissa joku kertoo uskostaan maan suurimmissa medioissa: huumeidenkäyttäjä tulee uskoon ja hylkää vanhan elämänsä, vankilakundi tekee parannuksen ja tunnustaa rikoksensa ja niin edelleen.
Nämä ovat tietenkin itsessään hienoja tarinoita. Kuitenkaan varsinkaan perinteinen kristillinen usko yhä harvemmin, jos koskaan, läpäisee uutiskynnystä rakentavassa mielessä silloin, kun on puhe yhteisistä ja julkisista tosiasioista. 1700-luvulla alkunsa saaneen valistuksen ideologian yhden jaottelun mukaan usko kuuluu näet vain yksityisen elämän ja etiikan piiriin, mutta julkisten ja kaikille yhteisten tosiasioiden piiriin se ei kuulu.
Jaottelun vaikutusvallasta kuitenkin johtuu, että myös kristillisillä ja kirkollisilla medioilla on kiusaus julkaista mieluummin vain kauniita tosielämän kertomuksia kuin inttää vastaan kovien faktojen loputtomalta vaikuttavaa vyöryä vastaan.
Miksi media käsittelee kristillistä uskoa niin negatiivisesti?
Uutisointi helluntailaisesta Hillsongista heijastaa valistuksen käsitystä jatkuvasta edistyksestä.
Eräs valistuksen keskeinen ajatus on historiallisesti umpivirheellinen käsitys tieteen, järjen ja sekulaarin humanismin tuomasta jatkuvasta edistyksestä. Tyypillisesti tämän käsityksen mukaan niin teknologian kuin moraalinkin alalla ihmiskunta kehittyy pois uskonnon edustamasta varhaisemmasta kehitysvaiheesta.
Käsitys on niin yleinen, että se luonnollisesti esiintyy usein mediassa (joskin kirjoittajat eivät käsitystä ehkä aina tiedosta). Näin on varsinkin silloin, kun keskustellaan julkisesta ja yhteisestä todellisuudesta yksityisten kokemusten sijaan.
Hillsongkin on liian konservatiivinen
Viime aikoina olemme saaneet lukea esimerkiksi Ilta-Sanomista (3.3.) ”trendiuskonto Hillsongista”, jonka taustalla paljastetaan olevan ”ankaran konservatiivinen ideologia”. Välittämättä nyt lukuisista amatöörimäisistä asiavirheistä – kuten siitä, että helluntailainen Hillsong olisi oma uskontonsa – artikkeli on selvästi huolissaan siitä, että ”vanhoillinen aate vapaamielisissä vaatteissa” leviää amerikkalaisten ”superjulkkisten” parissa.
Huoli tulee ymmärrettäväksi osin sitä taustaa vasten, että juuri julkkikset päivittäin määrittelevät iltapäivälehtien lukijoille sen, mikä on niiden mielestä yhteiselle todellisuudelle tärkeää.
Juuri julkkikset päivittäin määrittelevät iltapäivälehtien lukijoille sen, mikä on niiden mielestä yhteiselle todellisuudelle tärkeää.
Edistysmyytti heijastuu kautta artikkelin monin tavoin. Päällimmäinen niistä on, että vanhoillisuus etiikan kysymyksissä on jutussa itsestään selvästi jotain vastustettavaa. Tämän uskotaan olevan lukijalle niin ilmeistä, ettei sitä tarvitse perustella, vaan pelkät sanavalinnat vaikkapa ristiriidasta ”nykyaikaisten ihmisoikeuksien” kanssa riittävät kielteisen mielikuvan välittämiseen. Tekstissä sana ”ankara” toistuu kolme kertaa sekä ”konservatiivinen” viisi kertaa, joista kaksi ”ankaran” yhteydessä.
Hillsongin tapaus ei luonnollisestikaan ole ainoa laatuaan. Lähes aina, kun mediassa määritellään julkista totuutta, mielikuvat kristinuskosta ovat ennemmin negatiivisia kuin positiivisia. Tämä koskee etenkin kirkollisia kuumia perunoita, kuten sukupuolineutraalia avioliittoa tai naispappeutta, mutta myös kristinuskon historiaa koskevia tosiasiaväitteitä, kuten Jeesuksen ruumiillista ylösnousemusta.
Miksi edistysmyytti vahingoittaa kaikkia eikä vain konservatiiveja?
Koska itsekritiikki on kaikissa ihmisten muodostamissa organisaatioissa vaikeaa, kirkot, herätysliikkeet ja järjestöt hyötyisivät teologisesti asiantuntevasta, konservatiivien uskonsisällön vakavasti ottavasta kritiikistä. Tällainen ote kuitenkin puuttuu oikeastaan täysin suurimmista medioista, kuten Yleltä ja Helsingin Sanomilta, iltapäivälehdistä nyt puhumattakaan.
Sen tilalla on liian usein asenteellista, ulkoasultaan uutisjournalismia muistuttavaa mielipidekirjoittelua. Tilannetta pahentaa, että se kritiikki, jota konservatiiviset kristityt pääasiassa saavat, hirttäytyy maanisesti juuri edistysmyyttiin. Kirkollisen median puolella tilanne on hieman parempi, mutta vain hieman.
Jos kriitikot oikeasti haluavat korjata näkemiään epäkohtia, niin jonkin täytyy muuttua. Nenänvartta pitkin tuleva avoimen puolueellinen, asiavirheitä ja väärinymmärryksiä vilisevä moraalinen patsastelu aiheuttaa konservatiiveissa vain yksipuolisen torjuntareaktion (myötähäpeän lisäksi).
Silloin siilipuolustuksen piikkeihin jäävät niin aiheelliset kuin aiheettomatkin syytökset. Niin ei tietenkään saisi käydä, mutta näin ihmisluonto toimii.
TEKSTI: MIIKKA NIIRANEN
Naispappeusuutisointi sortui konservatiivien nälvimiseen
Hengellisen viran näkeminen pelkästään tasa-arvon näkökulmasta ei ole kristinuskoa.
Maamme evankelis-luterilaisen kirkon ensimmäiset naispapit vihittiin virkaansa
6. maaliskuuta 1988. Tapahtuman 30-vuotismerkkipäivä huomioitiin eri medioissa näyttävästi. Saimme lukea monien naispappien työstä ja elämästä. Hengellistä paimenvirkaa analysoitiin lähinnä tasa-arvon näkökulmasta. Mistä tämä kertoo?
Konservatiivit kehityksen esteenä?
Ylen uutisessa 22.2. kysymys kristillisen kirkon paimenvirasta esiteltiin mielipidekysymyksenä. Uutisessa mainittiin myös, että luterilaiseen kirkkoon kuuluvista vain viisi prosenttia kertoi vastustavansa naispappeutta. Samassa Ylen uutisessa Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Maarit Hytönen toteaa, että niin kauan kuin vihitään tai otetaan virkaan naispappeuden vastustajia, niin kauan asia elää seurakunnissa. Eniten naispappeuden vastustajia löytyy seurakuntien luottamushenkilöiden joukosta. Sanomatta jää, että nämä aktiiviseurakuntalaiset tekevät runsaasti vapaaehtoistyötä ja ovat avainasemassa lähetys- ja evankelioimistyön esillä pitämisessä. Pyrkiikö uutinen hienovaraisesti viestimään, että nämä seurakunta-aktiivit olisi ”siivottava” pois seurakunnista?
Liberaalit naispapit esitellään hyveellisinä
Kirkko ja kaupunki -lehti haastatteli 26.2. Kati Tervo-Niemelää, joka aloittaa pian Itä-Suomen yliopistossa käytännöllisen teologian professorina. Tässäkin jutussa luodaan mielikuvaa, että konservatiivisesti kristinuskoon suhtautuvat ovat myönteisen kehityksen jarruja. Tervo-Niemelä spekuloi kysymyksellä, että jos naispappeutta ei vieläkään olisi ”Papit keskittyisivät enemmän vain sananjulistukseen, kirkollisiin toimituksiin, evankelioimiseen ja lähetystyöhön,” kun taas naispapit ovat vahvoilla sielunhoidollisissa kohtaamisissa.
Lisäksi Tervo-Niemelä toteaa, että ”Kaksi naispappia kolmesta on valmis vihkimään ja siunaamaan homopareja, miehistä vain kolmannes.” Lukijalle jää jutusta mielikuva, että Raamatun oppiin pitäytyminen ja sielunhoidollisuus olisivat toisilleen vastakkaisia asioita. Hyveellisenä esitellään myös epäraamatullinen linjaus eli se, että naispapit olisivat valmiita vihkimään homoja.
Naispappeutta voi vastustaa vääristäkin syistä
Helsingin Sanomat (4.3.) haastatteli Raili Pursiaista, joka on tehnyt pitkän uran pappina.
Pursiainen joutui valitettavasti monien naisteologien tavoin kokemaan ihmisten vihaa, joka on ehdottoman tuomittavaa. Jutun kirjoittaja ei kuitenkaan osaa avata erästä tärkeää seikkaa: naisten vihkimistä papiksi voi vastustaa vääristäkin syistä.
On aivan totta, että jotkut ihmiset kärsivät naisvihasta. Tämä on täysin epäraamatullinen argumentti naispappeutta vastaan. Raamatusta emme löydä tukea vihan kylvämiselle, mutta emme löydä sieltä tukea naisten paimenvirallekaan. Kaikista jutuista kävi ilmi myös tietämättömyys yleisen pappeuden ja paimenviran eroista.
Uusi testamentti painottaa kaikkien kristittyjen yhteistä, yleistä pappeutta. Kristukseen kastettuina olemme kaikki uusia luomuksia. Kristillinen kaste ja usko valtuuttavat kristityn palvelemaan Jumalaa koko elämällään.
HS:n jutussa todetaan, että naispappien syrjintä on kirkossa yhä ongelma, joka näkyy välillä räikeästi. Jutussa viitataan arkkipiispan vaaliin, jossa teologian tohtori Ville Auvinen tuli neljänneksi. Jutun kirjoittajan mukaan ongelmallista on, että äänestäjät suosivat Auvista, joka ei hyväksy naispappeutta.
”Se on pöyristyttävää ja huolestuttavaa”, kommentoi jutussa haastateltu teologian tohtori ja pastori Paula Närhi. Voiko demokraattisen maan mediassa vakavasti vihjata, että konservatiivikristityn ei pitäisi voida olla ehdolla arkkipiispan vaalissa? Ehkä Auvisen suosio kertoi yksinkertaisesti siitä, että moni äänestäjä tiesi Auvisen uskovan Jeesukseen omana Vapahtajanaan, ja että hän nimenomaan halusi pitää esillä Raamattua, joka ohjaa meidät evankeliumin todelliseen ytimeen. Sanomatta jää sekin, että Auvisen kampanjapäällikkö oli naispappi.
TEKSTI: VIRPI KURVINEN
Piditkö lukemastasi? Saat lisää mielenkiintoisia juttuja, kun tilaat Uuden Tien klikkaamalla alla olevaa kuvaa. Jaa artikkeli myös sosiaalisessa mediassa!
