Matkalla mieheksi Sametti oivalsi: ”Olen nainen”

”Sametti” sai trans-diagnoosin aikuisena. Hoitojen jälkeen hän kokee, että hänen traumahistoriansa ja mielenterveyden kokonaisuus jäivät hahmottamatta.

Sametti pitää kättä poskellaan. Hänellä on huivi päässä.

– Haluan hyväksyä, että kehoni on se mikä se on, julkisessa keskustelussa Sametti-nimeä käyttävä nainen toteaa kaiken tapahtuneen jälkeen. KUVAT: JANI LAUKKANEN

”Hoidon aloittamiselle ei ole estettä.”

Psykiatrin hoitoneuvottelussa lausumat sanat olivat niin merkittävät, että niiden sisäistämisessä meni pari päivää – ”Sametti” voisi vihdoin aloittaa trans­hoidot, jotka muokkaisivat hänen kehoaan naisesta mieheksi.

Sametti oli kokenut sukupuolidysforiaa, sukupuoliristiriitaa aina. Suljetussa keskustelufoorumissa hän kuuli lääkäreistä, joilta saisi tarvittavan lähetteen Trans-poliklinikalle.

– Trans-polilla kävimme läpi koko elämäni. Psykiatrin tapasin kolme tai neljä kertaa ja minulle tehtiin useamman tunnin kestäneet psykologiset testit. Tapasin myös sosiaalityöntekijän.

Moniammatillinen kartoitus kesti kuukausia ja sen aikana selvitettiin, voiko jokin muu asia selittää potilaan kokemuksen väärästä sukupuolesta.

Tutkimusjakson lopuksi Sametti jännitti, pääsisikö hän hoitoihin. Saadessaan myönteisen vastauksen hän oli 25-vuotias.

Leikkaukset olivat raju kokemus

Hoidot aloitettiin keväällä 2012. Sametti vaihtoi miehen nimen virallisiin dokumentteihinsa ja hänelle aloitettiin hormonihoidot. Samalla alkoi ”tosielämän kokeeksi” kutsuttu vaihe, jolloin henkilön on elettävä uuden sukupuolen roolissa ainakin vuosi.

Tämän jälkeen tarvittiin vielä lausunto toiselta Trans-polilta, ennen juridisen sukupuolen muuttamista vuonna 2013. Ensimmäisen leikkauksen Sametti maksoi itse, kun hänen rintansa poistettiin yksityisellä lääkäriasemalla joulukuussa 2012.

Lukuisien transhoitoihin osallistuneiden leikkauspöytäkirjojen lukeminen ei valmistanut Samettia millään tavalla siihen, miten rankkoja kokemuksia leikkaukset olivat.

– Jo rintojen poiston jälkeen ymmärsin, että kehoni on rajallinen.

Sukuelinkirurgiaa tehdään vain julkisella puolella siihen erikoistuneissa yksiköissä, ja operaation vaativuuden vuoksi se toteutetaan kahdessa tai kolmessa leikkauksessa. Sametin ensimmäinen leikkaus tehtiin vuonna 2014. Silloin häneltä poistettiin kohtu ja munasarjat ja hänen emättimensä suljettiin.

Olin ollut naiivi. Minulla oli epätodellisia kuvitelmia siitä, mitä ihmiskeholle voi tehdä. Keho ei ole kone, josta voi ottaa pois paloja ja korvata ne toisilla.

Leikkauksen jälkeen toipuminen otti koville.

– Kivun määrä oli käsittämätön. Hermoyhteyksiä vaurioi­tui ja sen vuoksi en kyennyt pissaamaan. Menetin leikkauksessa paljon verta.

Kotiutumisen jälkeen Sametti istui perheillallisella, kun hän tunsi tuolillaan jotain lämmintä. Hän vuosi runsaasti verta. Ambulanssia jouduttiin odottamaan ja Sametti makasi lattialla hänen äitinsä koettaessa tyrehdyttää verenvuotoa.

– Olin tiennyt leikkausten vaaroista ja ajattelin, että joudun nyt maksamaan. Ymmärsin, että voin kuolla.

Keho ei ole kone

Ambulanssi ehti ajoissa, ja sairaalassa selvisi, että verenvuoto johtui leikkauksesta aiheutuneen tyhjiön täyttymisestä verellä. Edelleen toipuminen oli hidasta ja tuskaista.

– Mietin, että onko tämä kaiken arvoista. En uskaltanut mennä toiseen sukuelinkirurgiseen leikkaukseen.

– Olin ollut naiivi. Minulla oli epätodellisia kuvitelmia siitä, mitä ihmiskeholle voi tehdä. Keho ei ole kone, josta voi ottaa pois paloja ja korvata ne toisilla.

Leikkaukset ja kipu palauttivat hänet takaisin kehoonsa.

– Olen aina tiennyt, että olen biologisesti nainen, eikä minusta voi koskaan tulla miestä. Korkeintaan minusta voi tulla muokattu nainen, ja tähän pyrinkin.

Aloin miettiä, olisiko omasta historiastani löytyviä asioita pitänyt hoitaa terapialla.

Ennen leikkauksia Sametti kuvaa kärsineensä kehodysforiasta – hän oli ikään kuin irrallaan kehostaan.

– Kehon ja mielen yhteys oli poikki.

Vasta leikkausten jälkeen hän sisäisti oman biologisen kehonsa.

– Leikkausten jälkeen törmäsin netissä ensimmäistä kertaa katujiin, eli detransitioituneisiin. Kansainvälisesti heitä oli yllättävän paljon ja monet pitivät blogia.

Detransitioituneet ihmiset ovat käyneet läpi sukupuolenmuutosprosessin, mutta katuvat sitä ja koettavat palata takaisin omaan biologiseen sukupuoleensa.

– Peilasin omia kokemuksiani heidän kokemuksiinsa ja tein tärkeitä löytöjä.

Monella katujalla oli esimerkiksi Asperger-oireyhtymä, dissosiaatiohäiriö tai post-traumaattinen stressireaktio.

– Aloin miettiä, olisiko omasta historiastani löytyviä asioita pitänyt hoitaa terapialla.

Tunteet palaavat

Reppureissumatkalla vuonna 2016 hormonien ostaminen ulkomailla ei onnistunut ja Sametti oli ilman muuntohormoneja kaksi kuukautta.

– Huomasin muutoksia itsessäni. En ollut kyennyt itkemään vuosiin, vaikka olisin halunnut. Tuolloin itkuherkkyyteni palasi.

Sametti oivalsi, että hänellä oli ollut tunne-elämän ongelmia jo ennen transhoitoja, ja hormonihoidot olivat lukinneet tunteita entisestään. Testosteroni oli madaltanut äänen, mutta lisäksi hiusraja vetäytyi ja Sametti huomasi kuorsaavansa nukkuessaan.

– Oivalsin, että olen nainen, en ole mies.

Kuluneen vuoden ajan hän on elänyt sosiaalisesti naisen elämää ja käyttää alkuperäistä nimeään. Silti sosiaaliturvatunnus ja nimi virallisissa papereissa ovat miehen.

Sametin keho ei enää tuota sukuhormoneja, mutta hän ei halua pistää itseensä keinotekoisia hormoneja.

– Elän hormonittomasti ja se aiheuttaa voimakkaita vaihdevuosioireita. Nyt selvitetään mikä olisi pienimmän riesan tie.

Poliittinen kysymys

– Trans-aihe on monisyinen asia, josta olisi keskusteltava asiallisesti. Todellisuudessa monilla on elämänhallinnan ja mielenterveyden ongelmia, joka eivät ratkea hoitojen myötä, Sametti sanoo.

Sametin mukaan olisi keskusteltava siitä, miksi ihminen kokee olevansa vastakkaisen sukupuolen edustaja.

Nykyisessä keskusteluilmapiirissä dysforiaa ei lähestytä lääketieteellisesti vaan siitä on tehty poliittinen kysymys.

– On nurinkurista, että Trans-poli ei ole terapiapaikka, vaan sinne mennään, jotta saadaan transhoitoja. Jos ihminen ei saa trans-diagnoosia, hän jää täysin vaille hoitoa ja voi kokea olevansa ”järjestelmän uhri”.

Sametti ei lopettaisi kaikkia transhoitoja, mutta painottaa, että ilmiötä olisi tarkasteltava laajemmin. Ratkaisu olisi dysforia-poli, jossa sukupuoliristiriitaan perehtynyt henkilökunta lähestyisi potilaan kokemaa ristiriitaa terapeuttisesti.

– Olisi kysyttävä, miksi dysforia on syntynyt ja mitä sille pitäisi tehdä. Nykyisessä keskusteluilmapiirissä dysforiaa ei lähestytä lääketieteellisesti vaan siitä on tehty poliittinen kysymys.

Omasta historiastaan hän on oivaltanut, että trauma-kokemuksella on yhteys trans-kokemukseen, ja viime kesänä hänellä diagnosoitiin dissosiaatiohäiriö.

– Trans-polilla minua olisi pitänyt ohjata käsittelemään näitä asioita trauma-näkökulmasta käsin. Jos olisin tiennyt tämän kaiken, en ehkä olisi lähtenyt koko sukupuolenmuutosprosessiin.

”Ilmapiiri ei ole terve”

Sametti on kuvannut prosessiaan ja oivalluksiaan Musta orkidea-nimisessä blogissaan, jota hän on pitänyt vuodesta 2014 lähtien.

– Olen saanut muilta katujilta yhteydenottoja ja muutamat ovat kirjoittaneet, että luettuaan blogiani, he eivät ole menneet transhoitoihin.

Hänen mukaansa jo tietoisuus mahdollisista eri syistä dysforian taustalla voi auttaa monia jäsentämään omaa kokemustaan.

– En ymmärrä transaktivistien halua tyrehdyttää keskustelu ja tutkimus näistä asioista. Puhumme potilasturvallisuudesta ja jopa ihmishengistä, hän sanoo.

– Trans-kokemus on hyvin vaikea psykiatrinen häiriö, yhtä vaikea kuin anoreksia. Suhteessa anoreksian hoitoon yhteiskuntamme toimii oikein: anorektikolle ei anneta rasvaimuja. Jostain syystä sukupuoli-dysforian kohdalla ihmisiä laitetaan radikaaleihin kehoa muokkaaviin toimenpiteisiin.

Piditkö lukemastasi? Saat lisää mielenkiintoisia juttuja tilaamalla Uuden Tien tästä.

Lue myös:

Transhoidot keskeyttänyt Viivi Luoma: ”Minusta ei olisi koskaan tullut aitoa miestä vaan maskuliiniseksi muokattu nainen”

Katso myös alla olevalta videolta, mikä on Uuden Tien näky: