Marko Saarisen lapsuudenperheessä pelko oli koko ajan läsnä – Jumala antoi elämälle uuden suunnan

Marko Saarinen, 54, on laskenut muuttaneensa noin kuusikymmentä kertaa elämänsä aikana. Kiertolaiselämä painottui lapsuuteen, josta Marko ei juuri muuta muistakaan kuin alituiset muutot. Kuusilapsisen perheen isä oli alkoholisti eikä pystynyt pitämään samaa työtä kauan.

– Vanhemmat työskentelivät Länsi-Suomessa maatiloilla, joissa asuimme työsuhdeasunnoissa. Kun isä jonkin ajan päästä joi työpaikan, lähialueelta ei ollut toivettakaan saada enää töitä. Ei auttanut kuin nousta yhä uudestaan muuttokuorman päälle ja vaihtaa maisemaa. Kaverisuhteita ei juuri ehtinyt solmia. En kuulunut oikein mihinkään.

Muutamia muitakin välähdyksiä Markon muistohin on lapsuudenperheestä jäänyt. Isä oli rauhallinen selvin päin, mutta muuttui humalassa väkivaltaiseksi. Marko tiesi, että isän pullon pohjassa oleva r-kirjain on yhtä kuin rähinä.

– Välillä juoksin lumihankeen pakoon ilman ulkovaatteita. Pelko oli perheessä koko ajan läsnä, Marko muistelee.

Huijattiin poikakotiin

Käännekohta oli vanhempien avioero, kun Marko oli kymmenvuotias. Eron jälkeen sosiaalihoitaja tuli käymään kotona ja kysyi, haluaisiko Marko lähteä tädin kanssa katsomaan kivaa paikkaa.

– Totta kai lähdin, oli niin hienoa päästä junamatkalle lättähatun kyytiin.

Ensivaikutelma Lausteen poikakodista oli myönteinen, ja Marko alkoi heti pelata jalkapalloa muiden poikien kanssa.

– Sehän oli vain kiva paikka, jossa tulimme käväisemään.

Markon pelaillessa sosiaalihoitaja tuli myöhemmin päivällä kertomaan, että käy soittamassa taksin. Häntä ei koskaan kuulunut takaisin.

– Siitä taksinsoitosta on nyt 44 vuotta. Oli aikamoinen järkytys, kun yöhoitaja tuli näyttämään minulle pienen huoneen, jonne piti mennä nukkumaan. Tuntui siltä, että minut huijattiin sinne.

Sijaiskoti auttoi selviytymään

Ensijärkytyksestä toivuttuaan Marko tunsi olonsa turvalliseksi poikakodissa. Oli helpottavaa, että jatkuvat pelkotilat vähenivät. Yhteys isään lähes katkesi.

– Isä sanoi puhelimessa monesti tulevansa katsomaan meitä lastenkotiin. Aina lupasi mutta ei koskaan tullut.

Marko harrasti nuoruudessaan monipuolisesti urheilua, joka oli tärkeä henkireikä. Painissa hän eteni SM-tasolle asti. Markolla oli myös halu oppia, ja hän pärjäsi koulussa melko hyvin.

Marko uskoo urheilun ja oppimisenhalun osaltaan auttaneen häntä pysymään elämässä kiinni. Samoin ei käynyt kaikille sisaruksille: yksi Markon veljistä ajautui pitkään vankilakierteeseen.

Koulukotivuosien keskellä Marko vietti muutaman vuoden myös sijaisperheessä. Sijaisperhe oli Markon mukaan kaikkein ratkaisevinta hänen selviytymiselleen.

– Sijaiskodista on jäänyt valtavan lämpimät muistot. Meidät otettiin vastaan sataprosenttisina perheenjäseninä. Biologisten ja meidän sijaislasten kohtelussa ei ollut eroa. Siellä jatkettiin yhteiskuntakelpoiseksi tekemistä, opetettiin käytöstavat alusta asti, harrastettiin ja käytiin jopa Venäjällä katsomassa Eremitaasia.

Isän kuolema pysäytti

Nuorena aikuisena Marko työskenteli urheiluliikkeen myyjänä Hämeenlinnassa. Työkaveri oli tullut uskoon lenkkeilevän toimittajan, Olli Karhin, ohjelman kautta ja kertoi uskostaan Markolle. Myös isosisko oli tullut uskoon.

– Silloin uskonasiat eivät kuitenkaan vielä kovin paljon kiinnostaneet vaan ajattelin, että elämä kulkee ilman Jumalaakin.

Marko oli mennyt nuorena naimisiin ja saanut pojan. Vaikean lapsuutensa vuoksi hänellä oli selvät periaatteet liittonsa varalle: avioerolapsuutta hän ei taatusti antaisi omille lapsilleen.

Ero kuitenkin tuli ja Marko muutti äitinsä luokse Kauniaisiin.

– Siihen aikaan käytin aika paljon alkoholia lohduksi ja juominen tuntui vain kiihtyvän. Vuonna 1992 olin yksin kotona, kun sain puhelun, että isä on kuollut. Hän oli juonut lasinpesunesteestä viimeisen humalansa ja löydetty kauppakeskuksen nurkasta sydän pysähtyneenä. Isä oli vasta 52.

Marko veljineen ajatteli, että isä käydään hautaamassa ilman tunteilua. Katkeruutta oli kertynyt lapsuudesta eikä kunnon tunnesidettä ollut ehtinyt muodostua.

– Mutta kun seisoin isän arkun äärellä, siinä oli jotain niin lopullista, että se pysäytti. Oli tosi iso kolaus nähdä oma isä kuolleena – se isä, johon ei kunnon yhteyttä koskaan ollutkaan.

Markon isosisko näki hautajaisissa, että isän kuolema kosketti Markoa, ja pyysi tätä lähtemään poikansa kanssa mukaan seurakunnan lastenleirille muutaman viikon päästä. Leirillä Markon suhde uskoon ja uskovaisiin muuttui:

– Kun menin leirille, ihmettelin ihmisten ilmeitä ja kirkkaita silmiä ja mietin, ovatko he löytäneet uutta huumetta vai onko heillä jotain todellista. Usko näkyi heistä läpi.

”Otan selvää, vaikka tukka lähtisi”

Saman vuoden marraskuussa Marko lähti siskonsa ja tämän miehen mukaan Raamattupäiville Karkkilaan. Tuntematon saarnaaja piti puheen, jonka Marko koki koskettavan vahvasti omaa elämäänsä.

– Saarnan ajan tuntui kuin yläkropan alueelle vedettäisiin nahkavyötä, joka kiristyi koko ajan. Ajattelin, että jos lähden täältä ulos, varmaan pakahdun siihen oloon.

Kun tilaisuudessa kysyttiin, kuka haluaa ottaa Jeesuksen vastaan Vapahtajanaan, Marko käveli eteen.

– Päätin, että vaikka tukka lähtisi, menen eteen ja otan tästä selvää. Kun puolestani rukoiltiin, tuntui kuin terävä veitsi olisi samalla vetänyt rintaa puristavan vyön poikki. Uskon, että se oli synnintunto, joka painoi.

Marko kertoo että oli aloittanut tupakanpolton yhdeksänvuotiaana. Koulukodissa lapsille annettiin 70-luvulla viisi tupakkaa päivässä, hän muistelee.

– Melkein kolmen vuoden ajan olin ollut humalassakin lähes joka päivä. Uskoontulon yhteydessä sain vapautua näistä riippuvuuksista. Toki aina tulee uusia alueita, joilla joutuu taistelemaan, mutta alkoholia tai tupakkaa ei ole tarvinnut sen jälkeen ottaa.

Ihmettelin ihmisten ilmeitä ja kirkkaita silmiä ja mietin, ovatko he löytäneet uutta huumetta vai onko heillä jotain todellista. Usko näkyi heistä läpi.

”Seurakunta on tärkeä, mutta sille ei tarvitse uhrata perhettään”

Marko Saarinen kertoo toivoneensa uskoontulonsa jälkeen, että nuoruuden avioliitto eheytyisi ja eronnut pariskunta voisi palata yhteen.

– Olin tullut uskoon melko ­lakihenkisissä piireissä, joissa uudelleen avioitumista katsottiin karsaasti. Kun edellinen puolisoni oli löytänyt uuden kumppanin, aloin rukoilla: ”Herra, anna voima tai vaimo.” Vuonna 2000 tapasin Marjan, menimme seuraavana vuonna naimisiin ja saimme kaksi tytärtä.

Marko kertoo, että avioliiton lähtöasetelma oli vaikea.

– Uskoon tultuani olin imaissut jostain sellaisen opin, että tärkeysjärjestyksessä ensin on Jumala, sitten seurakunta ja noin tuhat virkaa siellä, minkä jälkeen perhe on ehkä sijalla 999.

Avioliittoleirit auttoivat Markoa ja Marjaa käsittelemään vaikeita asioita molempien menneisyydestä ja nostamaan parisuhteen ja perheen asemaa tärkeysjärjestyksessä.

– Kolahti kipeästi, kun tytär sanoi kerran, että inhoaa seurakuntaa, koska isällä ei sen takia ole aikaa, Marko muistelee.

Pariskunta pitää avioliittotyötä niin tärkeänä, että on toisinaan luennoinut itsekin aiheesta. Omista kokemuksista voi ottaa esimerkkejä.

– ”Tahdon” on pieni sana, mutta mitä se oikeasti tarkoittaa? Seurakunta on tärkeä, mutta sille ei tarvitse uhrata perhettään. On ristiriitaista mennä huutamaan hallelujaa seurakuntaan, jos huutaa helvettiä kotona.

Kolahti kipeästi, kun tytär sanoi kerran, että inhoaa seurakuntaa, koska isällä ei sen takia ole aikaa, Marko muistelee.