Mannerlaatat liikkuvat kansainvälisissä kirkkoyhteyksissä
Kansainvälisessä anglikaanisessa kirkkoperheessä on viime vuosina esiintynyt suuria jännitteitä. Ne johtivat vuonna 2008 siihen, että yli tuhat anglikaanivaikuttajaa, mukaan lukien arkkipiispoja, piispoja, papistoa ja maallikkojohtajia, kokoontui Jerusalemissa konferenssiin, jossa keskusteltiin anglikaanikirkon tulevaisuudesta. (Global Anglican Future Conference, GAFCON 2008).
Seuraavassa kokouksessa (GAFCON 2013) Nairobissa oli mukana yli 1300 edustajaa 38:sta maasta. GAFCON 2013 antoi mukana olleille ylimmille anglikaanijohtajille valtuudet viedä liikkeen työtä eteenpäin. Se toimii edelleen ja ottaa jatkuvasti kantaa erilaisiin ilmiöihin anglikaaniyhteisön sisällä. (Ks. Gafcon.org).
Toinen merkittävä tapahtuma on aivan tuore, tänä vuonna julkaistu ekumeenisen neuvottelun osavuosikatsaus (On Closer Acquaintance, OCA). Neuvottelu käytiin pohjoisamerikan anglikaanisen kirkon (Anglican Church in North America, ACNA), yhdysvaltalaisen Missouri Synodin Luterilaisen Kirkon (The Lutheran Church–Missouri Synod, LCMS) ja Kanadan luterilaisen kirkon (Lutheran Church-Canada, LCC) välillä.
Näistä ensimmäinen (ACNA) on lähes tuhannen seurakunnan ja yli 100 000 jäsenen kirkkokunta. Sen perustivat vuonna 2009 entiset Amerikan episkopaalikirkon ja Kanadan anglikaanikirkon jäsenet, jotka olivat pettyneitä kirkkojensa liberalisoitumiseen. LCMS on vuonna 1847 perustettu kirkkokunta, jolla on yli 2 miljoonaa jäsentä ja yli 6 000 seurakuntaa, joita palvelee yli 6 000 pappia. LCC puolestaan on perustettu 1988, ja siinä on yli 60 000 jäsentä yli 300 seurakunnassa.
Olennaista on, että kaikki nämä mainitut kirkkokunnat ovat selkeästi teologisesti konservatiivisia. OCA-asiakirjan teksti on hyvin toisenlaista luettavaa kuin mihin Kirkkojen maailmanneuvoston tai Luterilaisen maailmanliiton ekumeenisten asiakirjojen lukija on tottunut. OCA huokuu vahvaa sitoutumista Raamattuun ja klassisen kristinuskon opetuksiin. Samalla asiakirjassa myönnetään, että anglikaanisen ja luterilaisen uskonkäsityksen välillä löytyy vielä ratkaisevia eroja.
Mitä tekemistä tällä kaikella on meidän pohjoismaalaisten, luterilaisten kansankirkkojemme kanssa? Ensinnäkin, tämä on sellaista kansainvälistä kirkkoyhteyksien liikehdintää, josta meidän on hyvä olla tietoisia. Toiseksi, tämä kaikki on osa parhaillaan käynnissä olevaa maailmanlaajaa kristikunnan uusjakoa. Sen seurauksena on tapahtunut konservatiivien joukkopakoa vanhoista historiallisista kirkkokunnista.
Tässä lehdessä on uutisoitu yhden vanhimman ja suurimman pohjoismaisen luterilaisen lähetysjärjestön, Norjan luterilaisen Misjonssambandetin, eräiden johtajien erosta Norjan luterilaisesta kirkosta. Tapaus on vain pienen pieni osa puheena olevasta liikehdinnästä. Paljon muutakin, edellä kerrotun kanssa samansuuntaista, on viime vuosina tapahtunut kansainvälisesti eri kirkkokunnissa. Jopa katolisessa kirkossa kuohuu, minkä osoittaa muun muassa noin 800 000 ihmisen vetoomus paaville kirkon perhenäkemyksen selkeyttämiseksi.
Mihin tämä kaikki tulevaisuudessa johtaa? Sen tietää yksin Jumala. Mitä hämmentävämpää aikaa elämme, sitä tärkeämpää meidän on pitää kaksin käsin kiinni Raamatusta ja sitoutua kokosydämisesti sen opetuksiin.