Lapseni, perillä tavataan

Kun Enna Lohen esikoinen syntyi, oli kuolemanhiljaista. Ääntä hiljaisuuteen toi isoäidin kaunis kantelemusiikki.

Enna Lohi synnytti kuolleen lapsensa neljä vuotta sitten. – Yhteiskunnan näkökulmasta Jofielia ei ole koskaan ollut olemassa. Se satuttaa, sillä Jofiel on osa perhettämme. KUVA: KAROLIINA RAUHIO-POKKA

Hautausmaalla seisoo pieni valkoinen risti. Sen juurella on lapsen hiekkaleluja, kauniita istutuksia, kynttilöitä ja enkelipatsas. Hauta kuuluu Enna Lohen esikoispojalle, Jofielille, joka menehtyi äitinsä kohtuun raskausviikolla 23.

– Haudan hoitaminen on ollut minulle tapa osoittaa rakkautta ja hoivata poikaani. Se on auttanut toipumisessa. Hoivaamistarve ei katoa mihinkään, vaikka lapsi ei olisi enää täällä, Enna kuvailee.

Elettiin maaliskuuta vuonna 2017. Enna oli kuudennella kuulla raskaana ja oli jo kuukausien ajan tuntenut pikkumiehen potkunyrkkeilyt ja kuperkeikat kohdussaan. Viikon ajan potkuja oli saattanut ihastella myös ulkopuolelta.

Maaliskuun 21. päivän aamuna vatsassa oli kuitenkin hiljaista. Vielä edellisenä yönä pikkuinen oli iloisesti tervehtinyt äitiään mojovalla potkulla.

”En minäkään sykettä löydä”

Enna muistaa tuon kauhean päivän millintarkasti. Hän teki kaikkensa saadakseen pienen liikkeelle, mutta kun mitään ei tapahtunut, huoli alkoi paisua hädäksi ja kauhuksi.

– Tuntui, että yhteys lapseen oli katkennut. Aavistin, että jotain pahaa oli tapahtunut.

Illan tullen Enna hakeutui puolisonsa Joosepin kanssa Naistenklinikalle. Päivä oli pilvisen harmaa, mutta menomatkalla taivas repesi ja pilvien välistä loisti valo.

– Pidin sitä toivon pilkahduksena: josko sittenkin lapsi olisi vielä hengissä. Jälkeen päin Jooseppi on sanonut, että ehkä Jofiel vilkutti meille silloin taivaasta.

Tuntui, että yhteys lapseen oli katkennut. Aavistin, että jotain pahaa oli tapahtunut.

Naistenklinikalla kätilö yritti saada vauvan sydänäänet kuulumaan. Kohdusta ei kuitenkaan kuulunut muuta kuin kohinaa. Pariskunta vietiin lääkärin huoneeseen tutkimuksiin.

– Lääkäri ei sanonut mitään pitkään aikaan. Ne hetket tuntuivat ikuisuudelta. Hänen otsansa oli kurtussa.

Sitten lääkäri pudotti pommin, joka sai Ennan vajoamaan tyhjyyteen: ”Kyllä se valitettavasti niin nyt on, etten minäkään sitä sykettä löydä. Jotain on nyt tapahtunut, että lapsi on menehtynyt.”

Ohikiitävä hetki

Seuraavana aamuna synnytys käynnistettiin. Kului lopulta kokonaiset kolme päivää ennen, kuin pieni syntyi maailmaan.

– Synnytys tuntui ajatuksena pelottavalta ja hirvittävän vaikealta. Tuntui, että lapsi riistetään minulta väkivaltaisesti, Enna kertoo.

Hän sai esikoisensa käsivarsilleen 24. maaliskuuta. Ei kuulunut rääkäisyä, lapsen ensihenkäystä – oli vain loputon hiljaisuus.

– Se oli samaan aikaan valtavan onnellinen ja tärkeä mutta toisaalta niin pohjattoman surullinen, ohikiitävä ja lopullinen hetki. Tavallaan sain hänet hetkeksi omakseni, mutta en kuitenkaan, sillä hän oli jo poissa.

Ainutkertaisen hetken sinetöi Ennan isoäidin rauhallinen kantelemusiikki, joka soi synnytyssalissa taustalla.

Silmänräpäyksen päässä ylösnousemuksesta

Kittilästä kotoisin oleva Enna Lohi asuu tällä hetkellä Helsingissä miehensä ja poikansa kanssa. Hän opiskelee saksaa Helsingin yliopistossa. KUVA: KAROLIINA RAUHIO-POKKA

Enna on kiitollinen siitä, että kätilö kannusti heitä luomaan muistoja lapsen kanssa. Pikkuisesta otettiin kuvia, ja vanhemmat antoivat hänelle nimeksi Jofiel Valo Matteus. Ennalle oli myös tärkeää saatella pieni viimeiselle matkalle arvokkaasti ja kauniisti.

– Tein hänelle satiinista peiton arkkuun. Se oli rakkauden tekoni hänelle. Laitoimme myös mukaan kuvia ja pehmolelun.

Kuvien laittaminen lapsen mukaan helpotti äidin tuskaa.

– Tuntui niin julmalta ja raa’alta, että oma lapsi joutuu aivan yksin maan poveen ilman äitiä. Koska en päässyt hänen mukaansa, ajattelin, että olisin edes kuvien muodossa hänen lähellään.

Nyt Enna ajattelee, ettei Jofielilla ole mitään hätää. Kuoleman tuolla puolen aikaa ei ole – vain silmäräpäys ja poisnukkunut herää ylösnousemuksen aamuun.

Ei niin kaukainen taivas

Enna Lohi kertoo kasvaneensa uskovassa perheessä, mutta menetys syvensi hänen suhdettaan Jumalaan.

– Taivas oli ennen kaukainen päämäärä, mutta nyt Jofielin kautta minulla on yhteys sinne. Yksi perheenjäsenistä on jo perillä ja odottaa meitä muita.

Jälleennäkemisen toivo on lohduttanut. Toisaalta on tuntunut turhauttavalta ajatella, että seuraavaa tapaamista joutuu odottamaan niin kauan.

Taivas oli ennen kaukainen päämäärä, mutta nyt Jofielin kautta minulla on yhteys sinne.

Raamattu on tarjonnut lohtua ja yllättäviäkin näkökulmia surun keskellä. Vaikka vanhemman näkökulmasta lapsen menetys on aina kamala asia, lapselle itselleen aikainen lähtö ei välttämättä ole huono osa. Raamatun henkilöistä esimerkiksi Job toivoi, että hän olisi menehtynyt äitinsä kohtuun. Tässä maailmassa on usein paljon kärsimystä.

Kuka on surun arvoinen?

Uskon lisäksi surun yli ovat kantaneet laulaminen, runojen kirjoittaminen ja läheisten tuki.

– Toivon, että voisin joku päivä koota runoni yksiin kansiin niin, että muutkin saisivat niistä lohtua, Enna sanoo.

Surun käsittelyä taas on hankaloittanut joidenkin ihmisten ajattelemattomat kommentit.

– Sain pian Jofielin kuoleman jälkeen enemmänkin sellaista viestiä, että minun pitäisi jo mennä eteenpäin ja lopettaa sureminen. Lapsen kuolema ei kuitenkaan lakkaa koskaan surettamasta.

Yhteiskunnan näkökulmasta Jofielia ei ole koskaan ollut olemassa.

Ennan mukaan surun vähättelyn taustalla on todennäköisesti se, etteivät ihmiset pysty kohtaamaan tapahtuneen herättämiä tunteita itsessään. Toinen syy on se, että kohtuun kuollutta lasta ei välttämättä pidetä surun arvoisena. Koska lapsi ei ole koskaan elänyt kohdun ulkopuolella, häntä ei pidetä todellisena.

– Yhteiskunnan näkökulmasta Jofielia ei ole koskaan ollut olemassa. Häntä tai hänen nimeään ei ole kirjattu mihinkään muualle kuin hautakiveen. Se satuttaa, sillä Jofiel on osa perhettämme.

Enna toivookin, että tulevaisuudessa kohtuun kuolleille lapsille voisi antaa virallisen nimen. Se olisi sureville vanhemmille todella tärkeää.

Elämän hauraus pelottaa

Enna Lohen toinen poika syntyi kolme vuotta sitten. Nooa täytti tyhjän sylin mutta ei korvannut menetystä. Raskausaika oli vaikea kuolemanpelon vuoksi.

– Edelleen pelkään, että tämäkin lapsi otetaan minulta pois.

Turvallisuuden tunne on vasta rakentumassa uudelleen. Jumalan syli on onneksi paikka, johon Enna voi turvallisesti painautua kaikkien tunteidensa kanssa.

– Koen, että Jumala ymmärtää ja on minun puolellani.

Puhutteliko artikkeli? Jaa artikkeli ystävillesi myös sosiaalisessa mediassa! Saat lisää mielenkiintoisia juttuja tilaamalla Uuden Tien verkkolehden täältä.

Tutustu myös näkyymme:

 

 

Lisäksi

FAKTAA

• Kohtukuolemalla tarkoitetaan yli 22-viikkoisen tai vähintään 500 grammaa painavan lapsen kuolemaa kohtuun joko ennen syntymää tai synnytyksen aikana.

• Suomessa tapahtuu keskimäärin 150 kohtukuolemaa vuodessa, mikä tarkoittaa noin 3–4 lasta tuhatta elävänä syntynyttä lasta kohden.

• Keskenmeno tarkoittaa raskauden spontaania keskeytymistä ennen raskausviikkoa 22.

Lähde: Naistalo.fi