Kun on vaikea kiittää

Voiko kiittäminen aiheuttaa pysyviä muutoksia? Kiitospäiväkirjan pitäminen vaikutti voimakkaasti erään perheenäidin arkeen. Lopulta hänen tarinansa päätyi kirjaksi asti.

Ann Voskamp syntyi elokuussa vuonna 1973. Neljä vuotta myöhemmin hän näki kaksivuotiaan pikkusiskonsa kuoleman roska-auton alle. Pieni tyttö oli lähtenyt kissan perään oman kotinsa pihalla.

Tapahtuma mursi koko perheen. Se myös käänsi heidät poispäin Jumalasta, jolle sanottiin päättäväinen ei. Ei, Jumalalle, joka sallii pienen lapsen turhan kuoleman. Ei, Jumalalle, joka ottaa pois sen mikä on kauneinta ja rakkainta. Kirkossa ei enää käyty.

Aikuistumisen kynnyksellä Voskamp löysi uudelleen yhteyden Jumalaan. Lapsuuden traumaattiset tapahtumat ja vaikeat kokemukset varjostivat kuitenkin hänen elämäänsä pitkälle aikuisuuteen. Voskamp halusi tietää, mikä on vaihtoehto katkeruudelle maailmassa, joka lyö ihmisen maahan. Kuolemanpelko ja huoli kuudesta lapsesta ajoivat häntä lähemmäksi Jumalaa. ”Kertokaa minulle yksityiskohtaisesti – minulle, joka olen uudestisyntynyt, mutta kaipaan kipeästi uudistusta – miten eletään armon turvissa jo ennen kuin ikuisuus alkaa?”, Voskamp kirjoittaa Amerikassa bestselleriksi päätyneessä kirjassaan Tuhat lahjaa (Kustannus Oy Uusi Tie 2014, Susanna Hirvikorpi suom.)

Pieni kiitos – pyhän ilon lähde

Maanviljeljän vaimona Kanadassa, keskellä suurperheen arkea Ann Voskamp etsi helpotusta taakoilleen Raamatun teksteistä. Vanhat ja puhkikuluneet sanat alkoivat elää uudelleen. Ahdistunut nainen kiinnitti huomiota siihen, miten paljon Jeesus kiitti. Myös mahdottomilta tuntuvissa tilanteissa.

Vähitellen hän alkoi ymmärtää, että ihmisen sisimmän tyhjyys täyttyy aina jollakin. Onko Jumala tarkoittanut, että kristityn sydän on täynnä pelkoa, ahdistusta ja katkeruutta? hän joutui kysymään itseltään. Voskamp tajusi, että Raamatun kehotus ”kiittäkää joka tilassa”, ei ollut pelkkä ylevä lause, johon vain pyhimykset pystyvät. Kiittäminen on mielentila, joka johtaa tavallisen ihmisen pyhään iloon – iloon, joka ei ole sidottu olosuhteisiin. Sisimmän täyttäminen kiitosaiheilla, vaikka ihan pienilläkin, raivaa tieltään ahdistusta ja pelkoa.

Uudesta näköalastaan häkeltyneenä Voskamp päättää ryhtyä kirjoittamaan tuhannen kohdan listaa asioista, joista hän on kiitollinen. Ensin hieman lapselliselta tuntuva projekti muuttuu vakavaksi, kun Voskamp oppii tuntemaan kiitoksen merkityksen. Kiittäminen on sanomista kyllä Jumalalle.

Vaikea kiitos – keskeneräinen sinfonia

Mutta voiko ihmistä vaatia kiittämään haavoittuneena? Tätä Ann Voskamp kutsuu vaikeaksi kiitokseksi. ”Uskonko Jumalaan, jonka hyvyys on satunnaista, ajoittaista, puuskittaista. Mistä joudun luopumaan? Terveydestä? Mukavuuksista? Toivosta? Joudun lopulta luopumaan kaikista maanpäällisistä asioista, joita olen kutsunut omikseni”, Ann Voskamp pohtii.

Istuessaan vakavasti kätensä loukanneen poikansa vuoteen vierellä Voskamp painii Jumalan kanssa ja kysyy ne tuhat miksi-kysymystä, jotka sinkoilevat hänen mielessään. Pyhän Ristin Johanneksen sanat koskettavat häntä: ”Yksi kiitos, kun on vaikeaa, on yhtä arvokas kuin tuhat kiitosta silloin, kun asiat sujuvat niin kuin haluamme.”

Kamppailunsa keskellä Voskamp ymmärtää, että kristinuskon ainoa vastaus ihmisen kärsimykseen on Jumalan kärsimys. ”Havahdun ajattelemaan sitä kummallista tosiasiaa, että kaikki uusi elämä saa alkunsa pimeydestä. Eikö niin ole aina ollut? Kaikki uusi elämä kasvaa työläästi pimeyden keskeltä. Kaikkein täysin elämä sarasti Golgatan synkkyydestä ja hautaluolan pimeydestä ja puhkesi täyteen loistoonsa pääsiäisaamun auringonnousussa. Ristin pimeys antaa maailmalle uuden elämän. Eikä ole mitään muuta tapaa.”

Jäämme aina häviölle taistelussa kärsimystä vastaan, mutta tapamme katsoa maailmaa on ratkaiseva. Näin Voskamp sen pukee sanoiksi: ”…tuska ja ilo ovat saman sydämen sykettä – surumarssi ja ilontanssi ovat saman sävellyksen osia Jumalan vielä keskeneräisessä kauneuden sinfoniassa. Voinko uskoa evankeliumiin, ilosanomaan siitä, että Jumala muuttaa kärsivällisesti kaikki elämäni sävelkulut Poikansa lauluksi?” hän kirjoittaa ja jatkaa: ” Kyllä, uskon, että minut on vapahdettu synneistäni, mutta minun tulee uskoa myös tämä: minut on vapautettu peloistani.”

Muistava kiitos – Jumala taustapeilissä

Kristityn vaelluksellaan Voskamp joutuu myös toteamaan, kuinka lyhyt ihmisen muisti on. Pelot ja ahdistukset vain odottavat lupaa päästäkseen uudelleen hallitsemaan ihmisen elämää. Entä jos Jumala ei enää autakaan?

Lukiessaan Israelin kansan vaiheista Vanhasta testamentista Voskampia puhuttelee, kuinka israelilaiset jatkuvasti muistelivat mennyttä voidakseen luottaa Jumalaan myös tulevassa. ”Eikö tämä ole juuri sitä, mitä Kristus pyysi meiltä viimeisellä aterialla? Muistakaa ja kiittäkää.”

Voskamp ymmärtää, että kamppailu luottamuksen ja pelon välillä jatkuu kristityn sydämessä yhä: ”Pimeys on pyhintä maaperää; pimeydessä Jumalan kirkkaus kulkee ohi. Sitten hän ottaa kätensä pois. Silloin saamme katsoa. Jumala paljastaa itsensä taustapeileissä. Aavistan, että on aikoja, jolloin meidän on ajettava pitkä, pitkä matka ennen kuin voimme katsoa taaksepäin ja nähdä Jumalan takaapäin. Ehkä joskus niinkin pitkä matka kuin taivaaseen asti. Silloin käännyn ja näen hänen kasvonsa.”

Näin kiitoksen salaisuuden muuttama Voskamp kirjoittaa: ”Kaikki kiitollisuus on lopulta kiitollisuutta Kristuksesta, kaikki muistaminen lopulta Kristuksen muistamista. Sillä Hänessä kaikki on luotu, Hän pitää kaikkea yllä, Hän antaa kaikelle muodon. Täten ei ole muuta kiitosaihetta kuin Kristus; ei muuta muistettavaa kuin Kristus. Oppiaksemme luottamaan Jumalaan laskemme lahjoja, siunauksia, mutta loppujen lopuksi niitä on vain Yksi.”

Ann Voskampin kirja on kirjoitettu pienessä mökissä maissipellon laidassa. Mökin rakensi hänen miehensä, joka halusi tukea vaimonsa kirjaprojektia hektisen perhearjen keskellä. Tuossa mökissä Ann kirjoitti tekstinsä hitaasti ja harkitusti.

Lue juttu kokonaisuudessaan Uuden Tien numerosta 46. Tilaa Uusi Tie -lehti tästä.