Kun läheinen luopuu uskosta

Kuva: Shutterstock

Elämän kipukohtia on seurata vierestä, kun ystävä tai perheenjäsen kääntää selkänsä Jumalalle tai uskosta kumpuaville arvoille. Mitä tehdä, kun niin käy?

Jos oma lapsi sulkee Jumalan pois elämästään, se on raskaimpia suruja, joita voi kohdata. Pastori Matti Viitanen näkee, että tunteet voivat olla sekoitus pettymystä, hätää ja häpeää. Kipeä kysymys on, olenko tehnyt jotain väärin vanhempana.

Viitasen mielestä vanhemman pitäisi syyttää itseään asiasta vain yhtä paljon kuin pahoista sanoistaan viime viikolla.

– Me teemme virheitä ja toistamme myös virheitä, joita sukupolvet ennen meitä ovat tehneet, ilman että sitä edes ymmärrämme.

Virheet kannattaakin aina myöntää ja yrittää kamppailla niitä vastaan, vaikka siinä epäonnistuukin.

– Lapset huomaavat asioita merkillisellä tarkkuudella. Kaikkien vanhempien täytyy miettiä, miten olen elänyt uskoani todeksi. Voi olla myös omahyväisyyttä: koska olen uskossa, olen mainio ihminen. Se ei kasvata lapsia oikeaan suuntaan.

Rukousta polvet ruvella

Pastori kuitenkin muistuttaa, ettei kukaan ihminen saa toista uskomaan. Löytyy monia esimerkkejä kahdesta samalla tavalla kasvatetusta lapsesta, joista toinen jättää Jumalan. Usko onkin Pyhän Hengen synnyttämää.

Lohdullista on ymmärtää, ettei tiedä lapsensa koko elämänkaarta.

– Moni meistä vanhemmistakin on myrskyisten vaiheiden jälkeen kääntynyt. Jumala on se, joka kuuntelee ja rakastaa jokaista ihmistä. Ei auta muuta kuin kääntyä hänen puoleensa sormet ristissä ja pyytää: ”Muista minun lastani.” Jatkaa rukousta, vaikka polvet olisivat ruvella, Viitanen pohtii.

Älä säikähdä kapinaa

Teini-iässä monella syttyy kapina uskonasioita kohtaan ja kirkkoon lähteminen ei enää kiinnosta. Vanhempien ei pidä säikähtää sitä.

– Kannattaa laskea kymmeneen tai kahteensataan ja lähteä rauhassa keskustelemaan asiasta, Matti Viitanen toteaa.

Jos kokee kulkevansa liian helppoa tietä, kannattaa kysyä itseltään, onko tämä oikea tie. Vastustukset ovat tärkeä osa kristityn elämää.

Pastori kannustaa myös viettämään aikaa teini-ikäisen kanssa. Se on haaste, joten siinä onnistunut voi onnitella itseään.

– Kapinoiville nuorille kaikkein tärkeintä on se, että he vaistoavat vanhempien rakastavan ja välittävän heistä.

Perheessä voi syntyä myös tilanne, jossa osa on uskossa ja osa ei. Silloin tarvitaan viisautta, etteivät uskosta osattomat tunne ulkopuolisuutta. Esimerkiksi jos aikaa kuluu paljon hengellisissä riennoissa, Viitanen kehottaa panostamaan myös ”neutraaleihin” menoihin.

– Kannattaa mennä mukaan vaikka penkkiurheilijaksi tai autokuskiksi ja osoittaa välittämistä ja hyväksymistä.

Ei-uskova puoliso haaste lapsen uskoontulolle

Uskoiko Jeesuksen perhe häneen?

Jos meillä on perheenjäseniä, jotka eivät usko Jeesukseen, olemme hyvässä seurassa. Jeesus itse joutui samaan tilanteeseen, hänen veljensä eivät uskoneet häneen. (Joh. 7:5)

Tuntuu uskomattomalta, että miehet, jotka olivat viettäneet Vapahtajamme kanssa 30 vuotta, eivät todella tunteneet häntä. Voi myös vain kuvitella, kuinka paljon kipua kätkeytyy Jeesuksen sanojen taakse: ”Missään ei profeetta ole niin väheksytty kuin kotikaupungissaan ja omassa kodissaan.” (Matt. 13:57)

Jeesuksen veljien tarina valaa meihin kuitenkin toivoa. Veljet, jotka jopa luulivat, että Jeesus oli ”poissa tolaltaan” (Mark. 3:21), lopulta tulivat uskoon. Jeesuksen ylösnousemuksen ja taivaaseen astumisen jälkeen Raamattu kertoo heidän olleen uskovien joukossa ja rukoilleen lakkaamatta. (Ap. t. 1:14) Eikä veljistä tullut vain Jeesuksen seuraajia, vaan alkuseurakunnan johtohahmoja ja viimein marttyyreita.

Netin keskustelupalstoilta löytyy pohdintaa elämästä ei-uskovan kumppanin kanssa. Eräs nainen purkaa näin tuntojaan: ”Välillä harmittaa ja ahdistaakin, kun olisi uskonelämään liittyviä asioita, joista haluaisin puhua – – mutta eihän noista voi miehen kanssa puhua. Miehelle ehdotin taannoin ihan varovaisesti, haluaisiko hän lähteä mukaan vanhempien iltaan, jossa koolla muita uskovia. Teki totaalisen selväksi, ettei tule lähtemään.”

Toinen henkilö kirjoittaa: ”– – (Hän) antaa mun aika lailla pitää uskoni, siitä joskus sanonut, kun olen lapsille puhunut taivaasta.”

Matti Viitasen mukaan ei-uskovan puolison vierellä joutuu kamppailemaan säilyttääkseen oman uskonsa. Lasten kasvattaminen uskoon myös vaikeutuu. Lapsille pitää voida puhua Jumalasta, mutta siinä on käytettävä luovuutta ja kekseliäisyyttä.

Kannustavia ovat esimerkit, joissa puoliso on tullut uskoon seurattuaan kumppaninsa uskonelämää. Muutosta ei silti voi vain jäädä odottamaan.

– Se on vaatimus, joka sulkee painelukkoa enemmän kuin avaa sitä.

Avioliitto ei-uskovan kanssa ei olekaan helppo tie, mutta ei Jumala ole luvannut meille kenellekään helppoa tietä.

– Jos kokee kulkevansa liian helppoa tietä, kannattaa kysyä itseltään, onko tämä oikea tie. Vastustukset ovat tärkeä osa kristityn elämää.

Pitäisikö puuttua toisen valintoihin?

Moni kristitty miettii, miten ihmiselle voi osoittaa hyväksymistä ilman, että hyväksyy hänen kaikki arvonsa.

– Se on sadantuhannen euron arvoinen kysymys, Matti Viitanenkin huokaa.

Helposti puuttuminen elämänvalintoihin koetaan hyväksynnän puutteena. Vastakkainasetteluja syntyy. Viitanen kuitenkin rohkaisee ainakin vanhempia tekemään lastenpsykiatrian erikoislääkärin Jari Sinkkosen ohjeistuksen mukaan, eli tuottamaan lapsilleen pettymyksiä.

– Ohjataan oikeaan suuntaan, vaikka se ei olisi lapsille aina mieluista.

Kun lapset kasvavat aikuisiksi, he jo tietävät, mitä vanhemmat ajattelevat.

Se, mitä Jumala läheisestä ajattelee ja miten hänet tuomitsee, on ehdottomasti oikein. Jumalalle pitää antaa täysi hallintavalta ja luottaa siihen, että hän on kuullut rukouksemme.

– Silloin sanojen määrä ei ole kauhean merkittävä, ja niiden toisto lukkiuttaa korvia enemmän kuin avaa.

Eroavaisuudet omassa ja läheisen vakaumuksissa voivat tuoda eteen haastavia valintoja. Pitäisikö vaikka osallistua avoliittoon muuttavien tupaantuliaisiin?

Viitanen itse jättäisi osallistumatta, mutta haluaisi kuitenkin toivottaa parille kaikkea hyvää ja ihanaa elämää.

– Läheiset saattavat ottaa tällaisesta pulttia, mutta he eivät ajattele, että heidän pitäisi myös kunnioittaa uskovan vakaumusta.

Jätä läheinen Jumalan varaan

Joskus käy niin, että läheisemme siirtyy ajasta ikuisuuteen ilman, että saimme todistaa hänen uskoontuloaan. Silloin olemme epävarmoja siitä, saammeko nähdä häntä enää.

Matti Viitanen kutsuu meitä jättämään läheisen Jumalan vanhurskauden varaan.

– Se, mitä Jumala hänestä ajattelee ja miten hänet tuomitsee, on ehdottomasti oikein. Jumalalle pitää antaa täysi hallintavalta ja luottaa siihen, että hän on kuullut rukouksemme.

 

Juttua muokattu 18.5. klo 13.00: Korjattu Jari Sinkkosen ammatti

Uusi Tie pyysi kolmea uskovaa kertomaan, miltä tuntuu elää läheisen kanssa, joka on jättänyt uskon

”Kerron, miten saan rukousvastauksia”

”Siskoni tuli nuorena uskoon. Kun hän myöhemmin luopui uskostaan, kyselin mielessäni, miksi niin kävi. Oliko hän pettynyt Jumalaan vai oliko maailma vetänyt puoleensa? Tunsin pettymystä ja suunnatonta surua, kun mietin, oliko se lopullista. Nykyään olen kuitenkin toiveikas ja uskon, että Jumala, joka aloitti hyvän työn, vie sen päätökseen. Rukouksen lapsi ei joudu hukkaan, niin kuin sanotaan.

Siskoni tietää, että usko on elämäni tärkein asia. En tyrkytä uskoa, mutta elän hänen kanssaan ikään kuin hän yhä olisi uskossa. Kerron omasta uskon­elämästäni ja kokemuksistani, miten Jumala auttaa ja saan rukousvastauksia. Hän ei ole koskaan torjunut sitä.

Joidenkin valintojen kohdalla, jotka olen nähnyt siskoni elämässä vääriksi, olen pyytänyt häntä harkitsemaan niitä. Senkin uhalla, että rikkoisi välejä, joskus täytyy rohkeasti sanoa mielipiteensä. Ihmissuhteissa ei voi olla tuomiohenkinen, mutta rehellinen voi olla omasta näkemyksestään. Jos haluaa ohjata johonkin suuntaan, sen täytyy olla rakkaudellista.

Vaikka on vaikeampaa tulla takaisin kuin ensimmäisen kerran pelastua, uskon sen olevan mahdollista. Elämän tapahtumien ja kohtaamisten kautta Jumala puhuu uudelleen. Hän ei päästä siskoani karkuun. Meni hän minne tahansa, hän ei voi pudota niin, ettei Jumalan syli saisi häntä kiinni. Uudelleen ja uudelleen rukoilen: Jumala, tule ja pelasta. Joskus rukousmaljat täyttyvät.”

Yli 60-vuotias nainen

”Menettämisen pelko on suuri”

”Opiskeluaikana ystäväni kaveripiiri vaihtui, ja sen mukana hänen ajatusmaailmansa muuttui. Se on vaikeaa ja ristiriitaista, koska ei haluaisi ystävyyssuhteen muuttuvan. Mutta totta kai se muuttuu, jos ei voi enää rukoilla tai puhua Jumalasta yhdessä. Pelkään myös, että jos puhun uskostani, se loukkaa häntä ja vie meitä kauemmas toisistamme.

Minulla on hirveä miellyttämisen tarve, ja toisaalta yritän ymmärtää hänen näkökantansa. Olen jakanut hänelle positiivisia kokemuksiani uskosta ja seurakunnasta, mutta en koske kiistanalaisiin uskonkysymyksiin tai hänen henkilökohtaiseen elämäänsä. Haluaisin puhua suorempaan, mutta menettämisen pelko on suurempi.

Olen myös surullinen hänen menettämistään asioista. Näin, miten usko toi hyvää hedelmää hänen elämäänsä. Ystäväni lahjatkin toimivat silloin eri tavalla, ne olivat eniten kukassa Jumalan käytössä.

Uskosta luopuneen rinnalla kannattaa aina pysyä, jos se ei tee itselle hallaa, eli ei ole vaaraa kadottaa omaa uskoaan. Itse olen joskus elänyt uskovien kuplassa niin, etten tuntenut ei-uskovien maailmaa. Kuplasta vain pistäydyttiin kadulle evankelioimaan. Jeesus ei tehnyt niin. Hän ei tehnyt vain auttamiskeikkoja ja palannut takaisin valtakuntaansa tai elämään fariseusten kanssa. Jeesus vietti aikaa syntisten keskellä. Hänellä oli heidän parissaan rakkaita ystäviä.

Ystävälleni tuli jonkin aikaa sitten terveyshuolia. Silloin kerroin hänelle rukoilevani hänen puolestaan ja että uskoin Jeesuksen haluavan parantaa hänet. Hän myönsi, että rukous tuntui hyvältä.

Haluan uskoa muutokseen ystäväni kohdalla, mutta en tiedä, miten se voisi tapahtua ja mikä on oma roolini siinä. Olla vain sivusta katsoja vai jossain vaiheessa totuuden nyrkki? Ainakin pitäisi rukoilla enemmän, lakkaamatta.

Olisi hienoa, jos voisin matkan varrella antaa totuuden murusia ja pikku hiljaa hänelle avautuisi se uudelleen omassa sydämessä. Hän on kokenut uskovien tuomitsevan hänet, joten sitä en haluaisi toistaa, vaan antaa armoa ja olla kuulevana korvana.”

Lähes 30-vuotias nuori aikuinen

”Enää ei voi saarnata”

”Lapseni ovat jo aikuisia, ja yksi heistä ei ole uskossa. Taakka on niin iso, ettei sitä halua yksin kantaa, vaan lapsi pitää jättää Jumalalle. Jumala on voimallinen ja lupaa, että sen mitä me anomme, me myös saamme. Ajattelen, että on Jumalan mielen mukaista rukoilla lastaan uskoon. Enää ei voi saarnata, voi vain jättää hänet turvallisiin käsiin.

Emme mieheni kanssa syytä itseämme siitä, ettei lapsemme löytänyt Jeesusta. Olemme molemmat uskossa, ja se näkyi elämässämme. Muut lapsemme oppivat tuntemaan Jeesuksen. Lapset ovat erilaisia ja ajattelevat eri tavoin. Kaverit ja elämä veivät yhden pois. Joskus tosin olen ajatellut, että olin liian paljon poissa kotoa. Tein iltatöitä enkä ollut läsnä.

Mielestäni aikuisen lapsen asioihin ei paljon kannata puuttua. Joskus voi sanoa, että pohdi, onko tuo järkevää. Parempi on kuitenkin sanoa, että muistan sinua tai kertoa omasta uskostaan. Lapseni kestää sen. Usko ei ole meille tabu.

Monien uskovien ystävien kaikki lapset ovat uskossa. Ei pitäisi kadehtia heitä, mutta joskus sellainen tunne meinaa herätä.

Vaikka en oman elämäni aikana näkisi lapseni pelastuvan, haluan uskoa, että Jumala pitää hänestä huolen. Lapseni kyllä tietää, että hädän hetkenä hän voi turvautua Jumalaan, huutaa häntä avuksi.”

Yli 60-vuotias äiti

Piditkö lukemastasi? Saat lisää mielenkiintoisia juttuja, kun tilaat Uuden Tien klikkaamalla alla olevaa kuvaa. Jaa artikkeli myös sosiaalisessa mediassa!