Kuka tarvitsee kiittämistä?

Viime sunnuntaina kirkoissa puhuttiin kiitollisuudesta. Jumala ei sinänsä tarvitse meidän kiitostamme. Me tarvitsemme sitä, että osaamme kiittää häntä. Miksi? Vasta silloin me näemme elämän oikein. Jumala on se, jolta olemme saaneet elämämme lahjaksi. Yksikään ihminen maapallolla ei ole luonut itseään. Kukaan ei myöskään ole syntynyt sattumalta tai vahingossa.

Maallistuneet yhteiskunnat ovat täynnä ihmisiä, jotka eivät kiitä Jumalaa, koska he eivät usko häneen. Heidän mielestään elämä on luonut itse itsensä. Maailmankaikkeus on syntynyt sattumalta, itsestään. Asiaa ei välttämättä ilmaista juuri näillä sanoilla, mutta näin sen täytyy olla. Ellei Luojaa ole, kaiken täytyy olla itsestään syntynyttä.

Ensimmäinen uskonkappale, johon kristitty uskoo, on luominen. Elämä ja koko olemassaolo on saatu lahjaksi Jumalalta. Siksi on luonnollista, että ihminen kiittää Jumalaa. Kun on saanut lahjaksi elämän ja sen myötä monta muuta pienempää lahjaa, olisi luonnotonta olla kiittämättä Jumalaa. Olisi luonnotonta vain elää elämäänsä niin kuin elämän antajaa ei olisikaan. Kun hetkeksikin pysähtyy näkemään, mitä on saanut, kiitollisuus syntyy luonnostaan. Apostoli Paavalin mukaan ensimmäiset kristillisestä uskosta luopumisen tuntomerkit ovat kiittämättömyys ja kunnioituksen puute Jumalaa kohtaan. (Room. 1)

Itse elämän lahjan lisäksi on tietysti paljon muutakin, mistä kiittää: ennen kaikkea Jeesuksen työ meidän pelastamiseksemme. Kun Kristus kuolemallaan ristillä maksaa meidän syntivelkamme ja sovittaa meidät Jumalan kanssa, se on kristitylle ikuisen kiitoksen aihe. Kiitos ei nouse vain kiitollisuuden tunteesta vaan tosiasioiden näkemisestä.

—

Seurakuntavaaleissa kannattaa kuulostella vakaumusta

Nyt seurakuntavaalien aikana on yllättäen useassa yhteydessä korostettu, että ehdokkaalla ei tarvitsisi olla mitään kristillistä vakaumusta. Tämä on todella outoa. Mikä on luonnollisempaa kuin että kristillisen seurakunnan päättäjäksi pyrkivällä on kristillinen vakaumus? Monessa yhteydessä on myös korostettu, että kristillistä vakaumusta ei voi mitenkään mitata. Tämäkin kuulostaa hyvin erikoiselta. Eikö sitä voi esimerkiksi kysyä?

Seurakuntavaaleissa asetutaan ehdolle julkiseen, ei salaiseen, tehtävään. Älykäs äänestäjää haluaa varmasti tietää, mitä hänen ehdokkaansa uskoo ja asioista ajattelee. Mitä asioita hän valituksi tultuaan aikoo ajaa? Kuka haluaa äänestää sokkona? Kristillistä uskoa ei pidä ajatella niin mystisenä, ettei siitä voi keskustella, eikä kukaan enää voi ottaa selvää, mitä se tarkoittaa ja mihin se velvoittaa. Seurakuntavaaliehdokkaan tulisi edelleen olla kristillisestä vakaumuksestaan tunnettu. Tätä vakaumusta on myös edelleen aivan luonnollista ehdokkaalta kysellä.