Kuka näkee sut?

Tenavatähti-laulukilpailu kokosi 1990-luvulla perheemme kerta toisensa jälkeen television ääreen. Lauloin kokelaiden mukana ja kuvittelin, kuinka ihanaa olisi olla se leveähelmainen tyttö, johon kaikkien katseet kääntyivät. Kerran jopa äänitin lastenlaulun c-kasetille, mutta hyvä yritys ei poikinut kilpailupaikkaa.

Nykyiset kykykilpailut takaavat, että julkkistaivaan tähdeksi voi päätyä mitä erilaisimmilla taidoilla. Jotkut harvat onnistuvat, ja heidän elämänsä muuttuu. Enemmän on kuitenkin meitä, jotka emme koskaan tehneet läpimurtoa. Meille tuomarien tuolit eivät kääntyneet, yleisömeri ei noussut seisomaan eikä katosta leijaillut yllemme kultaisia konfetteja.

HYVÄKSYNNÄN JA IHAILUN TARVE on luonnollista. Ehkä siinä yksi syy, miksi tosi-tv-ohjelmat sekä kyky- ja kauneuskilpailut ovat niin suosittuja. On monia syitä hakeutua niihin, mutta eräs niistä on halu näkyä, saada muut katsomaan itseään uusin silmin.

Näin oli ainakin omalla kohdallani. Kun lapsena ja nuorena haaveilin laulukilpailun voittamisesta tai elokuvatähteydestä, toivoin samalla muiden näkevän, että olen moniulotteisempi kuin kiltin koulutytön roolini.

Katseella vahvistetaan toisen olemassaolo, ja siksi pahinta onkin se, jos kukaan ei koskaan katso.

KATSEILLA ON TUTKIMUSTENKIN mukaan voimaa. Jo pieni vauva hakee aktiivisesti hoitajansa katsetta ja rakentaa käsityksen itsestään katseiden varaan. Hymyt sekä hyväksyvät ja lempeät katseet viestittävät vauvalle, että kaikki on hyvin, sinusta huolehditaan ja sinua rakastetaan. Vihaiset tai välttelevät katseet aiheuttavat hätää. Katseella vahvistetaan toisen olemassaolo, ja siksi pahinta onkin se, jos kukaan ei koskaan katso.

Niin kuin pienet lapset, myös me aikuiset tarvitsemme vuorovaikutusta, jotta voimme vahvistaa minäkuvaamme ja identiteettiämme. Harva meistä on niin itsenäinen, että kykenisi kehittämään myönteisen minäkuvan, vaikka ympäristön viestit toistaisivat aivan muuta.

Toisten kautta peilaamme minuuttamme. Millainen olen, mistä tulen, mitä muut minusta ajattelevat? Milan Kundera kiteyttää romaanissaan Identiteetti: ”He [ystävät] ovat meidän peilimme, meidän muistimme ja me vaadimme heiltä vain, että he kiillottavat silloin tällöin peiliä, jotta me voimme katsella siitä itseämme.”

Ihmisiltä saatu palaute on kuitenkin parhaassakin tapauksessa vajavaista ja häilyvää. Viestit saattavat olla ristiriitaisia ja vaihdella elämänvaiheen tai lausujan mukaan. Oma itsetuntoni ei ollut pelkän kuuluisuushaaveen varassa, sillä sain kotona hyväksyviä katseita. Lopullinen vahvistus omalle arvolleni tuli kuitenkin ihmistä korkeammalta taholta.

KUN JUMALA LOI MAAILMAN, Raamatun mukaan hän katsoi tekemäänsä ja näki, että kaikki oli hyvää. Ihminen oli luomisprosessin loppuhuipentuma: taidonnäyte, jota Luoja tekijän ylpeydellä ihasteli.

Vaikka synti tulikin väliin sotkemaan, uskon, että sama hyväksyvä katse on edelleen olemassa. Rikkinäisyytemme ja pimeiden puoliemme läpi Jumala näkee luomistyönsä hedelmän: kauniin ja kalliin ihmisen.

Mistä voin sen tietää? Kun avaan Raamatun, saan lukea, että olen ihme, suuri ihme. (Ps. 139) Jumala tuntee minut niin läpikotaisin, että tietää jopa hiusteni lukumäärän. (Luuk. 12:7) Olen niin tärkeä, että hän halajaa yhteyttä minuun jopa mustasukkaisuuteen asti. (Jaak. 4:5) Ja ennen kaikkea olen rakas – niin rakas, että Jumala antoi ainoan poikansa, jotta minä saisin elää. (Joh. 3:16)

KRISTITTYNÄ MINULLA ONKIN tavallaan kaksi identiteettiä: muuttuva maallinen minäkuvani sekä muuttumaton asemani Jumalan lapsena. Maallinen identiteettini on monin tavoin hauras. Entä jos menetän muistini, joka sitä on kannatellut? Entä, jos tietoisuuteni hämärtyy? Entä, jos persoonallisuuteni muuttuu sairauden myötä?

Vaikka kaikki tuttu ympärillä muuttuisi, Jumalan sanat eivät muutu. (Jes. 54:10) Maan päällä katseet kääntyvät usein ihanneihmisiin: sellaisiin kuin se leveähelmainen, kiharapäinen tyttö, jonka televisioesiintymistä lapsena ihailin. Jumala kuitenkin näkee meistä jokaisen silloinkin, kun ihmiset kääntävät katseensa pois.

JA KUN VIIMEINEN ESIRIPPU sulkeutuu, Jumalani odottaa vastassa kädet avoinna. Silloin en ole vain katsottavana, vaan myös minä näen, kasvoista kasvoihin. Silloin usko ei ole enää uskoa, vaan se muuttuu näkemiseksi.

Minusta ei koskaan tullut tenavatähteä tai muutakaan tähteä. Onneksi vielä parempaa on tarjolla, kun Kaikkivaltias katsoo kohti. Siinä valokeila, jossa haluan viipyä elämäni päivät.

Piditkö artikkelista? Saat lisää mielenkiintoisia juttuja tilaamalla Uuden Tien verkkolehden tästä. Jaa artikkeli myös sosiaalisessa mediassa.

Katso myös alla olevalta videolta, miksi Iida Hovi lukee Uutta Tietä.