Klaus Härö: Elokuva heijastaa aina tekijänsä maailmankuvaa

RGB_klaus-Haro_Pietari-Koskenniemi
Klaus Härö puhui Karkun evankelisen opiston Raamattu- ja lähetysteologisilla päivillä 15.8. elokuvasta ja kristillisestä ihmiskuvasta. Kuva: Pietari Koskenniemi

Nykyajan elokuvien heijastus on usein toinen kuin kristinuskon.

– Elokuvalla voi olla monta viestiä, mutta joka tapauksessa se heijastaa aina tekijänsä maailmankuvaa, paalutti palkittu elokuvaohjaaja Klaus Härö puheessaan Karkun evankelisella opistolla.

Esimerkiksi nykyajan amerikkalaisista elokuvista voi erottaa Härön mukaan yhden selkeän maailmankuvallisen perusajatuksen.

– Se on ”seuraa sydämesi ääntä”, olipa kyse sitten romanttisesta komediasta tai toimintaelokuvasta.

Tyypillisissä romanttisissa komedioissa sydämen äänen seuraaminen tarkoittaa Härön mukaan monesti vaikkapa epämiellyttävän vaimon tai miehen jättämistä. Avioliitto kuvataan pakkopullana ja todellinen onni on aina jossain muualla kuin avioliitossa. Toimintaelokuvissa puolestaan järjestäytynyt yhteiskunta ja vanhat auktoriteetit kuvataan toistuvasti pahoina ja korruptoituneina. Päähenkilön tehtävänä on asettua sitä vastaan ja etsiä oma, yksinäinen tiensä.

– Molemmat on tehty eri yleisöille, edelliset naisille ja jälkimmäiset miehille, mutta molempien viesti on sama: seuraa sydäntäsi.

Härön mukaan tämä on hyvin toisenlainen viesti kuin se, jonka kristityt ovat vuosituhansia Raamatusta lukeneet.

– Jumalan sana sanoo, että ihmisen omaan sydämeen ei voi luottaa. Se vie usein juuri sinne, minne ei pidä mennä.

Toisaalta aiemmin historiassa ajatus oman sydämensä äänen seuraamisesta ei ollut kenties hullumpi asia, koska sillä tarkoitettiin eri asiaa.

– Joskus sata vuotta sitten sydämen ääni tarkoitti yksinkertaisesti omatuntoa. Silloin sydämen äänen kuunteleminen tarkoitti oikein tekemistä: auta köyhää, uhraudu muiden edestä. Vuonna 2016 sydämen ääni sen sijaan tarkoittaa sen tekemistä, mitä tällä hetkellä satun haluamaan. Kuten vaikkapa tuon karkkiautomaatin karkkeja, Härö sanoi ja viittoi salin perällä olevan automaatin puoleen ja harmittelee leikillään, että oli antanut viimeiset kolikkonsa pojalleen.

Kun Jumala nakkaakin pienelle paikalle

Nipun palkintoja voittanut Härön ohjaustyö Postia pappi Jaakobille (2009) on Härön elokuvista selkeimmin hengellisiä teemoja käsitellyt teos. Muun muassa Suomen Oscar-ehdokkaanakin ollut filmi kertoo armahdetusta elinkautisvangista Leilasta ja vanhasta sokeasta papista Jaakobista. Leila saapuu hiukan vastentahtoisesti auttamaan Jaakobia lukemalla tälle ääneen esirukouspyyntöjä, joita vanhalle papille lähetetään.

– Osasin samaistua molempiin päähahmoihin, koska tulen kodista, jossa kristillisyys ei ollut juuri esillä. Tunnistin sekä Leilan että Jaakobin kokemuksen.

Elokuvassa sekä Leila että Jaakob ajautuvat umpikujaan. Leila ei tahdo enää jäädä Jaakobin avuksi, mutta hänellä ei ole muutakaan paikkaa minne mennä. Itsemurha alkaa houkutella Leilaa. Jaakobille kirjeet puolestaan lakkaavat saapumasta. Hän kokee, että Jumala on katsonut hänet hyödyttömäksi ja ottanut esirukoilijan tehtävän pois.

– On vaikea elää, jos itselleen tärkeäksi tullut, varsinkin näkyvä tehtävä otetaan pois, Härö kommentoi Jaakobin elämän käännettä.

– Mutta jos Jumala kutsuu pois tehtävästä, niin hän tahtoo vain opettaa meille riippuvuutta hänestä. Hän tietää, mitä ihminen tarvitsee kestääkseen uskossa loppuun asti.

”Idioottien taide” kertoo parhaimmillaan ”totta tästä maailmasta”

Härön mukaan tämänkään elokuvan tarkoitus ei kuitenkaan ole ollut tehdä lähetystyötä, vaikka kristinusko tihkuukin joka kohtauksesta.

– Elokuvalla ylipäänsä on aika vaikea viedä evankeliumia eteenpäin. Ja onnistuessaankin se on hidas ja kallis väline.

Esimerkiksi perinteinen opetustehtävä on Härön mukaan paljon tehokkaampi. Lisäksi vaikkapa romaaneissa voi käsitellä paljon mutkikkaampia aiheita kuin liikkuvan kuvan puitteissa.

– Kaikki elokuva on vanhan opettajani mukaan ”idioottien taidetta”, jossa kerronnan pitää tapahtua kuvien kautta aina, kun se on mahdollista.

Kiusallisen usein niin sanotun kristillisen elokuvan lajityypissä – ja monissa ohjaajalle lähetetyissä käsikirjoituksissa – viimeksi mainittu seikka tuppaa ohjaajan mukaan unohtumaan. Dialogi kuulostaa päälle liimatulta ja pikemminkin radiokuvaelmalta.

Kauniissa ja rohkeissa puhutaan näin, ei oikeissa elokuvissa.

Kuvalliseen kerrontaan ei siis ole monesti kiinnitetty tarpeeksi huo­miota, kun hyväntahtoinen into kertoa ilosanomaa on ajanut elokuvalle ominaisten tarinankerronnan keinojen yli.

– Parhaimmillaan elokuva kertoo jotain totta tästä maailmasta, Härö tiivistää näkemyksensä elokuvan mahdollisuuksista ja toivoo, että Postia pappi Jaakobillekin jättää jäljen siitä, että tämän maailman tuolla puolen on olemassa jotain hyvää ja pyhää, jonka voi löytää.

Elokuvat ovat vain ”jälkiruokaa”

– Menestys elokuvantekijänä on pannut miettimään, mitä olen tehnyt väärin, lohkaisi Klaus Härö esitelmänsä alkupuolella.

Härö ei tietenkään tarkoita lausahdustaan kirjaimellisesti, vaan sen tarkoitus on painottaa, että kristittyjen elämän tärkeysjärjestystä eivät saa määrätä mahdollinen maallinen menestys, kuten raha, maine tai kunnia. Muistutus on tarpeen, sillä Härön mukaan kristityt eivät ole ”tämän maailman hengen” vaikutuksille immuuneja. Härö ei tahdokaan nostaa itseään jalustalle jotenkin kollegojaan parempana ihmisenä.

Myöhemmin Härö huomauttaa, että esimerkiksi laadukas kristillinen raamattuopetus on kristityille ”pääruokaa”. Elokuvat ovat Härön mielestä parhaimmillaan vain ”jälkiruokaa”, jota ilmankin ihminen pärjää mainiosti. Elokuvaohjaajan ammattikaan ei ole korvaamattoman tärkeä. Sen sijaan ilman sanaa ja sakramentteja kristitty ei selviä.

– Jos emme saa vastamyrkkyä jatkuvasti, ajelehdimme vain virran mukana.