”Jumalan lapselta ei puutu kiitoksen aiheita.”

Eräs mies meni kiittämään pastoria hyvästä puheesta hengellisen tilaisuuden jälkeen. Kun pastori kuittasi kiitokset sanomalla: ”kiitos Herralle vaan!” mies vastasi: ”nooh, mitäpä tuosta”.

Lieneekö kertomuksella historiallinen tausta vai ei, joka tapauksessa siinä kohtaavat kaksi erilaista käsitystä kiitollisuudesta. Pastori on joko niin nöyrä tai niin laskelmoiva, ettei ota kiitoksia itselleen. Hän ohjaa kiitokset siihen osoitteeseen, mihin ne todellisuudessa kuuluvat: Herralle. Kiitoksensa esittänyt mies taas ei ilmeisesti käsitä Jumalan roolia lainkaan, vaan ottaa mukisematta pastorin Jumalalle osoittamat kiitokset itse vastaan.

Joskus Jumalan rooli asioiden hoitamisessa unohdetaan, ja keskitytään vain ihmisten toimintaan. Joskus taas pidetään niin tärkeänä osoittaa kiitos ja kunnia vain Jumalalle, ettei ihmisiä muisteta kiittää lainkaan, ettei vaan kukaan ylpisty. Ehkäpä ylpistymisen vaara ulottuu myös tilanteisiin, joissa henkilö ei ole itse paikalla, koska tuolloinkin puhe usein pyörii toisten virheiden ja puutteiden ympärillä kiitoksen sijaan.

Jumalaa on oikein ylistää ja kiittää aina ja kaikkialla. Tuskin mikään on sen raamatullisempaa.  Raamatussa on 40 jaetta, joissa kehotetaan suoraan kiittämään Herraa. Ylistämään kehotetaan 71 jakeessa. Ehkäpä syy näihin kehotuksiin on se, että kiitollisuutta voidaan ja tulee harjoittaa. Se on asenne ja tapa nähdä elämä. Se ei siis ole tunne, joka nousee ihmisessä automaattisesti, kun jotain riittävän upeaa tapahtuu. Jumalan lapselta ei nimittäin puutu kiitoksen aiheita, mutta asenne voi silti olla pahasti hukassa.

Onko ihmisten kiittäminen sitten ristiriidassa Jumalan kiittämisen kanssa? Kiitollinen ihminen osoittaa kiitollisuuttansa yleensä niin Jumalalle kuin ihmisille. Jumala kaiken luojana on kiitoksen kohteena myös silloin, kun iloitsemme toisen erinomaisuudesta ja sanomme sen ääneen. Useimmiten Jumalan siunaukset tulevat meille toisten ihmisten kautta ja toisina ihmisiä, koska olemme kaikki Jumalan lahjoja toisillemme. Ääneen lausuttu kiitos rohkaisee meitä käyttämään lahjojamme yhteiseksi hyväksi, eikä sitä siksi pidä säästellä.

Kiitollisuus kiinnittää huomionsa siihen hyvään, mitä on, ei siihen, mitä puuttuu tai on huonosti. Kristillisessä uskossa kiitollisuudella on siis syvempi merkitys kuin pelkkä myönteisen tunnelman virittäminen. Se on pohjimmiltaan huomionsa suuntaamista Jumalaan itseensä, koska hän on se, joka on. Hän on kaiken hyvän lähde. Kiittämällä tunnustan, että Jumalan hyvyys on kaikkea pahuutta – myös minussa itsessäni asuvaa – voimakkaampi. Valo loistaa pimeydessä, eikä pimeys ole saanut sitä valtaansa.

Uutta vuotta katsellaan aina jollakin tavalla uudesta näkökulmasta. Voisiko se olla tällä kertaa ja tästä eteenpäin kiitollisuuden näkökulma?

Kirjoittaja on teologian tohtorikoulutettava ja toimii Luther-kirkon teologina Helsingissä Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen palveluksessa.