Jumala kuuli hätähuudon

Arjen tuttuuden voi leikata yllättävä onnettomuus, jossa henki on pienestä kiinni. Kun omat keinot loppuvat, huulille nousee rukous. Kolme erilaista, avun parkaisua ja Jumalan vastausta.

Hyisessä kanavassa

Marika Salon ja Nanna-vauvan elämä oli yhden käden sormien ja rukouksen varassa. Se riitti.

Loppusyksytä Lempäälän kanavan rantaa värittävät puista tippuneet keltaiset lehdet. Hiekka ratisee kenkien alla, kun vastaan tulee jokunen sauvakävelijä. Ilmassa on jo syksyn kirpeyttä. Kymmenen vuotta sitten Marika Salo ulkoili tapansa mukaan tällä rannalla kahden tyttärensä kanssa. Koti sijaitsee kiven heiton päässä.

Oli marraskuinen iltapäivä. Nuori äiti työnsi vuoden ikäisen Nanna-vauvan vaunut tutulle paikalle kanavalaiturin kapealle sillalle ja kääntyi rantaan keräämään kiviä yhdessä kolmivuotiaan Nean kanssa. Kivien heitteleminen veteen jaksoi aina vaan innostaa tyttöä.

Laiturin sillan kulma oli muuttunut veden pinnan laskettua niin, että se vietti kanavaan päin. Tätä Marika ei ollut huomannut ja juuri tuolla kerralla jarrut jäivät laittamatta päälle. Käännähtessään seisomaan, Marika Salo huomasi vaunujen kadonneen. Hän ryntäsi laiturin reunalle ja näki Nannan vaunut tummassa vedessä. Äiti syöksyi perään.

Sormien varassa

Aluksi Marika Salo koetti pitää vaunuja pinnalla, mutta tajusi nopeasti, ettei hänen voimansa riittäisi siihen. Onneksi vauva oli kiinni viisipistevöissä vain toiselta puolelta ja äiti sai hänet irrotettua. Vaunut painuivat pohjaan.

Mutta tilanne oli edelleen hengenvaarallinen: vesi oli marraskuussa hyytävän kylmää, ja laiturin reunat olivat jyrkät. Miten he pääsisivät ylös? Ei ollut mitään mahdollisuutta kiivetä laiturille.

Äidin pelkoa lisäsi taapero, jonka kasvot ilmestyivät laiturin reunan yläpuolelle. Hän ihmetteli miksi äiti ja vauva olivat vedessä. ”Äiti, tulkaa pois sieltä”, lapsi pyysi. Kuin ihmeen kaupalla tyttö uskoi, kun äiti käski häntä kävelemään läheiseen pihaan pyytämään apua.

Seisomme laiturilla samalla kohtaa, jossa Salo piteli vauvaansa toisella kädellä ja roikkui laiturin reunassa toisen kätensä sormien varassa, jotka oli saanut ujutettua reunoja peittävien lautojen väliin.

Viimeinen huuto

Marika Salo huusi apua ja mietti vaihtoehtoja. Kokeillessaan uimista yhdellä kädellä, hän huomasi alkavansa vajota heti. Hän ei siis pystyisi uimaan. Laituri olisi kierrettävä, jotta pääsisi rannan puolelle ja sen jälkeen edessä olisi vielä muutama metri rannalle. Hän laskeskeli, ettei kannata hukata voimia siirtymiseen. Kohta joku tulee.

Hän jatkoi huutamista. Yläpuolella sillalla autot hurahtelivat ohi. Hän huusi yhä uudestaan. Sitten hän tajusi ettei kukaan tule. Marraskuussa kanavalla ei liikkunut juuri ketään. Uuvutti. Lopulta tuli mieleen, että nyt ei kannata enää huutaakaan, sillä se vie liikaa voimia. Hiljaisuudessa olo oli kumman rauhallinen.

– Ajattelin, että kohta päästään Jeesuksen luokse. Sitten mieleeni tuli, että pitäisiköhän nyt pyytää syntejä anteeksi, Marika Salo muistelee.

Pohdiskelu kirkasti oivalluksen, että kun on kerran antanut elämäni Jeesukselle, se riittää. Viimeisenä ponnistuksenaan hän karjaisi: ”Jumala auta”.

Painavat vaatteet vetivät Marikaa ja vauvaa alaspäin ja kylmyys tunki ytimiin, mutta tuon rukouksen jälkeen hän tunsi, miten sai voimia. Hän kykenikin riuhtomaan itsensä laivalaiturin toiselle puolelle ja vielä uimaan rannalle vain yhtä kättä käyttäen ja vauvaa toisella kannatellen. Se mikä muutama minuutti aiemmin oli mahdotonta, olikin nyt mahdollista.

Tuijotan laituria, vettä ja rantaa. Matka olisi haastava vauvan kanssa, vaikka päällä olisi vain uimapuku ja vesi olisi lämmintä. Tuolloin molemmilla oli päällä paksut syysvaatteet ja he kärsivät hypotermiasta.

Rannalle selvittyää Marika Salo laski Nanna-vauvan rantakiville ja noustessaan vedestä hän tunsi vaatteiden painon. Hän koetti riisua huivia yltään, mutta käsi ei meinannut nousta pään tasolle, sillä keho oli jo niin kankea.

Jatkoajalla muita varten

Ketään ei näkynyt edelleenkään, mutta lähistöllä olevan puolityhjän hotellin sisällä näkyi valoa. Marika raahusti Nannan kanssa jyskyttämään ovea ja he pääsivät sisään. Oli hätä Neasta. Äiti ei ollut nähnyt tyttöä tämän lähdettyä laiturilta. Mielessä takoi, että pitää sanoa noille ihmisille, että he lähtevät etsimään Neaa, mutta suu ei toiminut. Kylmä oli kangistanut kasvojen lihaksia niin, ettei hän aluksi saanut sanottua mitään.

Hetken sisällä oltuaan suu toimi taas ja miehet ryntäsivät ulos etsimään Neaa.­ Onneksi tyttö löytyi, ja hän jäi tuttavien hoitoon ambulanssin kiidättäessä Marikan ja Nannan Tampereen yliopistolliseen sairaalaan. Siellä vauvaa lämmitettiin lämpöpeiton alla muutama tunti. Kun tyttö lämpesi, hän virkistyi ja alkoi leikkiä legoilla. Yön Nanna vietti tarkkailussa ja nukkui rauhallisesti.

Illalla bändin keikkamatkalta hälytetty aviomies ehti sairaalaan. Perhehuoneen yksityisyydessä tapahtumaa kerratessa tuli itku ja helpotus. Seuraavana aamuna äiti ja tytär pääsivät kotiin. Perheelle tarjottu kriisiapu tuntui tärkeältä.

– Vedessä ajattelin, että elämäni on täysi. Selviytymisemme jälkeen kaksi hyvin arkista tilannetta kotona tuntuivat pysäyttäviltä. Kun avasin ensimmäisen kerran jääkaapin oven ja istuin sohvalle ajattelin, että minunhan ei pitäisi enää tehdä näin. Ymmärsin syvästi, että olen jatkoajalla ja minulla on vielä tehtävää. En elä itselleni. Jumala näki, että muut tarvitsevat minua vielä, Marika Salo tiivistää.

Onnettomuuden jälkeen halu sovintoon ja anteeksiantamiseen ja -pyytämiseen on kasvanut. Yhtään tuntia ei enää halua hukata riidoissa.

Lue toinen hätähuuto: Kymmenen metrin päässä kuolemasta

ja kolmas hätähuuto: Iltapala oli koitua kohtaloksi