Itsenäisyys merkitsee vapautta – myös uskoa

Entä jos historia olisi edennyt toisin? Entä jos Suomi olisikin menettänyt itsenäisyytensä toisessa maailmansodassa ja joutunut Neuvostoliiton valtaan? Tätä olen miettinyt käytyäni viime viikolla tutustumassa Latvian evankelis-luterilaiseen kirkkoon.

Suomella ja Latvialla on yllättävän samanlainen historia. Molempiin maihin luterilainen usko rantautui jo 1500-luvun alkupuolella. Myös Latvian osalta voidaan puhua luterilaisesta kansankirkosta ennen toista maailmansotaa, vaikka katolinen ja ortodoksinen kirkko ovatkin aina olleet merkittäviä vähemmistökirkkoja. Latvia julistautui itsenäiseksi vain vuosi Suomen jälkeen.

Vuosi 1940 merkitsi teittemme radikaalia eroamista. Neuvostoliitto valloitti Latvian, ja kirkko joutui vainotuksi lähes viideksi vuosikymmeneksi. Suomi säilytti itsenäisyyden, ja myös uskonnonvapauden. Kun Latvia itsenäistyi uudelleen yhdessä muiden Baltian maiden kanssa, luterilaisesta kirkosta oli jäljellä enää rippeet. Edessä oli työläs kirkon jälleenrakentaminen, mihin ryhdyttiinkin tarmokkaasti.

He ovat kuulleet sanan Jumala ja Raamattu, ehkä vielä sanan Jeesus, mutta muuten kristinusko on täysin tuntematon asia.

Millaisen hengellisen jäljen kommunismin aika jätti latvialaisiin? Riiassa haastattelemani nuori nainen sanoi olleensa ainut kristitty yliopistokurssinsa kolmestakymmenestä opiskelijasta. Hänen mukaansa tämän päivän nuorilla aikuisilla ei ole mitään mielipidettä kristinuskosta, koska he eivät tiedä siitä mitään. He ovat kuulleet sanan Jumala ja Raamattu, ehkä vielä sanan Jeesus, mutta muuten kristinusko on täysin tuntematon asia.

Eikä ihme. Neuvosto-Latviassa rippikoulu kiellettiin kokonaan 1949. Myös kaikki evankelioimistyö oli kielletty, eikä pyhäkoulua voitu järjestää. Jumalanpalveluksia sai kyllä pitää sunnuntaisin, kunhan seurakunta maksoi valtiolle kirkon käytöstä raskaan vuokran. Niinpä yli puolet kirkkorakennuksista jouduttiin sulkemaan. Kahdenkymmenenviiden itsenäisyyden vuoden aikana ei tietenkään ole pystytty palauttamaan mennyttä kansankirkon aikaa.

Meillä koulun uskonnonopetus, kirkon läsnäolo arjessa ja juhlassa sekä erityisesti aktiivinen ja hyvin hoidettu rippikoulutyö ovat pitäneet huolta nuorison kristinuskon tuntemisesta. Sanoma Jeesuksesta on synnyttänyt uskoa ja innokasta kristillistä elämää tuhansissa ja taas tuhansissa. Tämä tuskin olisi ollut mahdollista Neuvosto-Suomessa.

Nyt Suomen 99-vuotisjuhlapäivän alla on hyvä muistaa, ettei itsenäinen Suomi tarkoita vapautta vain poliittisesti, vaan myös uskonnollisesti. Itsenäisyytemme vuoksi meillä on ollut vapaus kuulla Jumalan sanaa, uskoa siihen ja välittää Sanaa myös eteenpäin. Myös tästä saamme olla kiitollisia sotiemme veteraaneille ja ennen kaikkea Jumalalle.

Valitettavasti kuitenkin siitä, mikä on itsestään selvää, tulee helposti merkityksetöntä. Tätä olemme joutuneet todistamaan, kun Suomen nuoret aikuiset kääntävät selkänsä kristilliselle uskolle ja kirkolle. Koetukset ja ahdistukset saavat usein kääntymään Jumalan puoleen ja ymmärtämään evankeliumin arvon. Voisimmeko me ymmärtää sen vielä rauhan ja vapauden aikana?