Häviääkö luterilaisuus? Entä kristillinen usko?

Helsingin yliopiston kirkkohistorian emeritusprofessori, reformaation tutkija Kaarlo Arffman on sitä mieltä, että Euroopan protestanttiset valtio- tai kansankirkot eivät kestä vaan katoavat. Näin raportoi Kotimaa-lehti (29.8). Arffmanin mukaan messussa käyminen on tulevaisuudessa hyvin pienen joukon kulttuuria. Kirkon toiminta saattaa kuitenkin jatkua toimitus- ja diakoniaorganisaationa ja kirkkomusiikkielämyksien antajana. Tämä on professorin mukaan ”Euroopan protestanttisuuden karu tulevaisuus.” Ortodoksisen ja katolisen kirkon tulevaisuutta professori ei näe yhtä synkkänä.

MUUTKIN TUTKIJAT ovat antaneet samansuuntaisia analyyseja protestanttisten kirkkojen tilanteesta Euroopassa. On hyvin mahdollista, jopa todennäköistä, että he ovat oikeassa.

On mielenkiintoista miettiä näitä arvioita sen valossa, että Uudesta testamentista saa selvästi sen käsityksen, että kristityt eivät katoa maailmasta ennen Kristuksen paluuta. Näin on siitä huolimatta, että Jeesus kysyi ”löytäneekö ihmisen Poika tullessaan uskoa maan päältä”. Jeesus tarkoittanee sekä uskovia, että itse kristillistä uskoa. Uskon sisältö hämärtyy, vääristyy ja unohtuu maailmassa siinä määrin, että se voi suurilta alueilta jopa kokonaan kadota. Aina se kuitenkin löytyy jostakin, loppuun asti.

VAKAUMUKSELLISILLA kristityillä on esimerkiksi Euroopassa suurella todennäköisyydellä edessään tottuminen pienenä vähemmistönä – monella tapaa myös syrjittynä ja vainottuna – elämiseen. Tähän kristityt monissa maissa maailmalla ovat jo kauan sitten tottuneet. Tästä seuraa useita asioita.

Yksi perusasia on se, että on opittava toimimaan niin kuin vähemmistössä toimitaan. Toiminnassa ja julistuksessa ei esimerkiksi voi lähteä siitä, että suuret ihmisjoukot jakavat kristillisen arvomaailman. On myös totuttava siihen, että valtio ja sen koululaitos eivät huolehdi kansan kristillisestä kasvattamisesta eivätkä rahoita sitä. Kristittyjen on itse huolehdittava toimintansa rahoittamisesta ja lastensa ja kirkkojensa jäsenten kasvattamisesta kristillisessä uskossa. Aivan erityisesti tämä koskee evankelioimis- ja lähetystyön rahoittamista. Sikäli kun niitä saa tulevaisuuden Euroopassa vapaasti harjoittaa, niiden rahoittaminen jää kristittyjen harteille. Jos taas evankeliumin julistamista rajoitetaan, sen tekemiselle on löydettävä muotoja, jotka eivät ole riippuvaisia yhteiskunnan hyväksynnästä.

MITÄ TAPAHTUU, jos perinteiset protestanttiset kirkot häviävät, mutta jotkin muut uudemmat kristilliset kirkot kasvavat ja kukoistavat? Siinä tapauksessa ratkaisevaa on se, minkälainen niissä säilyvä kristillinen usko on. Onko se klassista kristillistä uskoa, joka perustuu Raamattuun ja historiallisten kirkkokuntien yhteisiin uskontunnustuksiin (Apostolinen, Nikea ja Athanasius)? Vai onko se jotakin ihan muuta uskoa? Klassisen kristillisen uskon mukaan mainitut uskontunnustukset antavat raamatullisesta uskosta totuudenmukaisen kuvan. Tähän klassiseen kristilliseen uskoon sitoutuvia yhteisöjä on jo nyt syntynyt erillään vanhoista protestanttisista kirkoista ja osittain niiden sisälläkin. Jos niitä tulee lisää ja ne säilyvät terveessä uskossa, kristillinen usko ei sittenkään katoa kokonaan Euroopasta. Pieneksi vähemmistöksi se kuitenkin suurella todennäköisyydellä kutistuu.