Hätä ihmisten iankaikkisesta kohtalosta

Ajassamme on monenlaista perusteltua hätää. Hätää ilmastonmuutoksesta, yksinäisistä vanhuksista, syrjäytyvistä nuorista, järjettömän suuresta yhteiskunnallisesta velanotosta ja niin edelleen. On hyvä, että näistä ja monista muista asioista kannetaan huolta ja tehdään työtä tilanteen parantamiseksi. Mutta, on vielä yksi tärkeä hätä. Omassa nuoruudessani kristillisissä piireissä levitettiin evankelista Oswald J. Smithin kirjaa Tuska sieluista (Ristin voitto, 1953). Minäkin luin sen. Tuska sieluista on hätä, joka loistaa poissaolollaan nykyisessä kristillisessä julistuksessa.

Miksi ihmisen iankaikkisuuskohtalosta ei puhuta? Yksi syy on tietysti se, että ei enää uskota ihmisen elävän iankaikkisesti tämän elämän jälkeen ja voivan joutua kadotukseen. Toinen syy voi olla, että on ahdistavia kokemuksia siitä, kuinka ihmisiä on uhkailtu helvetillä sellaisten syntien tähden, joista Raamattu ei edes puhu mitään. Lakihenkisyys ei synnytä aitoa hätää ihmisen iankaikkisuuskohtalosta. Se synnyttää vain henkistä ahdistusta. Aito hätä perustuu rakkauteen ja välittämiseen. Se on verrattavissa siihen hätään, mitä vanhemmalla on lapsestaan. Kristinuskon mukaan ihminen elää iankaikkisesti kuolemansa jälkeen. Hän elää joko Jumalan yhteydessä taivaassa tai kärsii iankaikkista rangaistusta helvetissä. Tämä Raamatun ilmoittama totuus on aina ajankohtainen. Se ei ole koskaan vanhentunut tai epärelevantti. Siksi siitä tulisi myös kristillisissä kirkoissa ja seurakunnissa säännöllisesti puhua. Iankaikkisuus ei ole meistä koskaan kaukana, se on aina yhtä lähellä meitä kuin oma kuolemamme.

Huolehtiminen omasta ja muiden iankaikkisuuskohtalosta on tervettä. Se on luonnollinen reaktio siihen, mitä Jeesus ja apostolit opettivat. Kristillisellä uskolla on paljon tärkeää sanottavaa meidän maallisesta elämästämme. Teemme kuitenkin kristinuskolle väkivaltaa, jos poistamme siitä sen opetuksen iankaikkisuudesta. Raamattu opettaa konkreettista elämän jatkumista tämän elämän jälkeen. Se opettaa ruumiin ylösnousemista ja iankaikkista elämää.

Kristinuskon mukaan ihminen elää iankaikkisesti kuolemansa jälkeen. Hän elää joko Jumalan yhteydessä taivaassa tai kärsii iankaikkista rangaistusta helvetissä.

Kristikunta kautta maailman tunnustaa joka sunnuntai jumalanpalveluksissa apostolista uskontunnustusta, jossa me sanomme uskovamme ”ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän”. Toisessa pidemmässä Nikean uskontunnustuksessa sanomme odottavamme ”kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää”. Iankaikkisuus ei siis ole jokin erikoinen tiettyjen kristillisten piirien korostus. Usko iankaikkiseen elämään, taivaaseen ja helvettiin kuuluu kristinuskon perusopetuksiin. Sen puuttuminen kristillisestä julistuksesta ja opetuksesta kertoo nukkuvasta kristikunnasta ja luopumuksesta.

Kysymys siitä, missä sinä vietät iankaikkisuuden, on aina ajankohtainen. Jos emme ole vielä kristittyjä, meitä kutsutaan kääntymykseen ja uskoon. Kristittyinä meitä kutsutaan valvomaan ja huolehtimaan siitä, että elämme iankaikkisuuden valossa. Molemmissa mainituissa uskontunnustuksissa, välittömästi iankaikkisuusnäköalan yhteydessä, puhutaan syntien anteeksisaamisesta.Se, jonka synnit on anteeksi annettu, on valmis iankaikkisuuteen. Usko Jeesukseen syntien sovittajana ja anteeksiantajana on kristillisen uskon sykkivä sydän. Ilman sitä kristillinen usko on kuollut, vaikka se muodollisesti jatkaisikin toimintaansa maan päällä.

Piditkö artikkelista? Saat lisää mielenkiintoisia juttuja tilaamalla Uuden Tien verkkolehden tästä. Jaa artikkeli myös sosiaalisessa mediassa.

Tutustu myös visioomme alla olevan videon kautta: