Harhaopin pakko

Suomessa on kiistelty emeritusprofessori Heikki Räisäsen näkemyksistä vuosikausia. Hän on usein kuohuttanut lukijoiden mieliä kiistämällä Raamatun auktoriteetin. Hänen uusi kirjansa Mitä varhaiset kristityt uskoivat on niin ikään herättänyt ristiriitaisia ajatuksia. Siitä huolimatta Räisäsen ajattelua ei tunneta kovinkaan syvällisesti.

Uusi tieteellinen tutkimus Räisäsen käsityksistä antaa keskustelulle nyt aivan toisenlaiset mahdollisuudet. Monet kyllä tietävät, että hän puhuu raamatuntulkinnan kohdalla tulkinnan ”ketjusta”. Harva kuitenkaan yhdistää tätä ajatusta sosiologiaan. Räisänen nimittäin ajattelee tulkinnan ketjun syntyvän siten, etää yhteisöt tai seurakunnat tulkitsevat omaa elämäntilannettaan eri tavoin. Uskonto ei ole muuta, kuin kulttuurin sivutuote. Ilmoitusta ei hänen mukaansa ole.

Räisänen tutkiikin enemmän uskontoa kuin Raamattua. Hän ei ole kiinnostunut tekstien merkityksestä, vaan oletetusta uskonnosta tekstien takana. Siitä seuraa edelleen se, että uskonnot ovat vain kokoelma ihmisten ajatuksia jumaluudesta. Tässä ei voi olla oikeata tai väärää, vaan vain erilaisia näkemyksiä.

Kun uskontoa tarkastellaan pelkkänä kulttuurin osatekijänä, ”tulkinnan ketju” saa uuden merkityksen. Tieteen ja filosofian kehittyessä ketju saa Räisäsen mukaan uusia lenkkejä, jotka poikkeavat selvästi aikaisemmista. Hän erottaa lenkit niin voimakkaasti toisistaan, että on hieman vaikea puhua enää ”ketjusta”.

Itse asiassa Räisäsen ajattelussa ketju katkeaa. Hänen selityksensä ydin on nimittäin tulkintojen ristiriitaisuudessa. Hän lainaa edeltäjältään Bergeriltä ajatuksen siitä, että kehittyvä uskonto on aina luonteltaan ”harhaoppista”. Heidän käyttämänsä termi on ”hereettinen imperatiivi”, harhaopin pakko. Räisänen ajattelee, että uudet käsitykset syntyvät aina kriisien kautta. Siksi ne ovat väistämättä ristiriidassa aikaisempien tulkintojen kanssa.

Räisäsen  mukaan ”harhaoppi” on aina oikein. Vääriä opetuksia ei ole. Uuden on aina noustava vanhaa vastaan. Siksi modernilla uskonnolla ei ole enää juuri mitään tekemistä klassisen kristinuskon kanssa. Sen maailmankuva ja ihmiskäsitys ovat muuttuneet.

Vanhat kirkot ovat toki yhä olemassa. Niillä on uskonsa ja tunnustuksensa, mutta Räisänen pitää niitä arvottomina. Räisäsen mukaan uskonnossa ei ole mitään pysyvää. Kristinuskon perustana ei hänen mielestään ole Jumalan sana, vaan ihmisten vaihtuvat kuvitelmat jumaluuksista. Vaikka nykyisessä ajassa on jäljellä vanhoja kirkkokuntia, ne ovat Räisäsen teoriassa lähinnä museoita, joissa esitellään vanhentunutta historiaa.

Todellinen uskonto perustuu Räisäsen mukaan aina siihen kulttuuriin, jonka keskellä elämme. Siksi hän pitää uskontunnustuksia tarpeettomina. Opillisuus on fundamentalismia. Eräissä teksteissään hän on jopa sanonut, että tunnustukset voivat olla vaarallisia modernille ihmiselle, koska ne rajoittavat ajatuksen vapautta.

Kirjoitus perustuu Eskolan teoksiin Beyond Biblical Theology: Sacralized Culturalism in Heikki Räisänen’s Hermeneutics (BINS 123. Leiden: Brill. 2013) sekä Tulkinnan kahleissa: Heikki Räisäsen rosoinen Raamattu (Kauniainen: Perussanoma. 2013).